Joulu palaa rakkaudesta

Milloin havahduit viimeksi linnunlauluun? Milloin läheisen puron solina sai Sinut tuntemaan olosi keveältä ja keväiseltä? Milloin huomasit aamuauringon taittuvan kostealta lehdeltä ja tunsit elämän sykkivän syvällä? Nämä ovat kysymyksiä, joiden tarkoitus on kuvien lailla saattaa meidät elämän peilin eteen. Taustalla piilee huoli siitä, että olemme tämän ajan ihmisinä kadottamassa tuntuman siihen, mikä elämässä on tärkeintä. Kiire ei ole enää asioiden nopean kehityskulun määritelmä. Ei, se on diagnoosi sairaudesta, johon aikamme on meidät saattanut.

Kiireestä on tullut monille - yhtä lailla nuorille ja vanhemmille - kuin kielteinen mantra, joka jyskyttää todellisuuttaan jokapäiväiseen elämään ja saa meidät tuntemaan varsinaisen olemassaolomme kaventumistaan kaventuvan. Sosiaalisesta mediasta ja sen kautta laajentuneista yhteyksistä on niistäkin merkkejä tiensä päähän tulemisesta. Kuka jaksaa loputonta yhteydenpitoa ja pintapuolistuvaa olemista? Sisäinen minä on nousemassa kapinaan, siinä onkin eräs tervehtymisemme edellytys.

Tunnettu kristillinen ajattelija onkin todennut vastaansanomattomasti: Kiire johtaa paatumukseen. Se on hengellinen ilmaus, mutta sellaisenaan koko elämää kattava todellisuuden määritys. Kiire johtaa sisäisen elämän näivettymiseen ja kapea-alaisuuteen. Pahinta on, jos Jumala-suhdekin arkipäiväistyy, ja syntyy elämän perusäänten kuuluvuutta rajoittava katvealue.

Katselen käsivarsillani pientä lasta, vastasyntynyttä. Siinä hän on ruususuisena, mustatukkaisena ja pikisilmäisenä tuttavuutena. Uutena. Ihmeenä. Lapseni lapsena. Katselen ja ihmettelen. Monet kysymykset tajunnassa virtaavat lävitseni. Elämän purot solisevat. Tunnen vastasyntyneen avuttomana painautuvan olkapäätäni vasten koko olemuksensa painolla. Pienet sormet harottavat ilmaan kuin jotain etsien. Kohta edessäni on katse, joka vielä kuin unen verhon takaa etsii läheistensä kasvoja. Elämä on aluillaan. Nuput aukeilevat. Läsnä on pienen ihmisen täydellinen riippuvuus toisesta. Kastepisara uuden elämän lehdellä taittuu koko elämän spektrin väreihin. Mitähän kaikkea uusi elämän matka tuo tullessaan? Siunaan lapsen äänettömästi saatellen hänet unen valtakuntaan.

Joulun lapsi on annettuna meille kaikille. Jumala on tullut keskellemme pienenä ihmisenä. Taivaan terveisinä. Hänen ihmeellisyyttään saamme jälleen olla juhlimassa, ja sydänten silmin käydä kohti Betlehemin tallia ja sen sisällä seimessä uinuvaa Marian lasta. Kuva kutsuu meitä hiljentymään. Se johdattaa meidät kuin vaivihkaa Jumalan salaisuuksien ytimeen, jossa läsnä on pelkistetty oleminen: rakkaus. Se avautuu vain pysähtymällä. Sinun tähtesi ja minun tähteni. Kiire on kaukana, kun annat Jumalan tulla sinne, minne hän tahtoo: Olkapäätäsi vasten, lähelle sydämesi ääniä, täynnä luottamusta ja herkkää kiintymystä – juuri meihin. Pienen ihmisen olemus ei tahdo jättää sinua kylmäksi omien sisäisten muuriesi vangiksi. Kun uskallat, voit kohdata lapsen katseen. Sen sanoma on tässä, olet Jumalan ajatuksista lähtenyt, sinä olet minun ja juuri sen tähden olen ihmiseksi tullut.

Monien rakastamassa jouluvirressä tämä kuva lauletaan sydämiin:

”Nyt seimellesi seisahdan, oi Jeesus autuuteni.

Ja maahan asti kumarran, Herralle, luojalleni.

Sain elämäni, kaikkeni, sinulta synnyinlahjaksi.

Ne ota Jeesus vastaan.” Virsi 25:1

Vapahtajan siunaamaa joulujuhlaa toivottaen,
Oulun hiippakunnan piispa