Kohti uusia muistoja

Lukija otti yhteyttä sähköpostilla. Antoi ystävällistä palautetta kolumnistani, ja kertoi samalla, että meillä on yhteinen ystävä. Ystävän kautta oli selvinnyt, että kyseinen lukija oli tuntenut myös edesmenneen mieheni. He liikkuivat samoissa ympyröissä opiskeluaikanaan Helsingissä. Tämä nainen halusi kertoa minulle, että ”Kemppaisella oli aina niin hauskat jutut.” Muisteli lämmöllä niitä nuoruuden aikoja.

Tuntuipa mukavalta saada tuollainen viesti. Ajatella, joku muistaa vielä vuosikymmenien jälkeenkin, että kaverilla oli hauskat jutut.

Eräs ihminen muisteli kerran, että Kemppainen oli kehunut hänen uutta, vähän erikoista pipoaan. Kehuista oli kulunut aikaa yli kolmekymmentä vuotta, mutta mieleenpä olivat jääneet elävinä. Hauskaa. Me emme voi koskaan tietää, mitä sanamme tai tekomme toisille merkitsevät. Joku ohimennen heitetty kommenttikin voi jäädä plus- tai miinusmerkkisenä muistona sieluumme soimaan.

Nyt kun aloitamme jälleen kerran ihka uuden vuoden, voimme pitää huolta siitä, että jätämme hyviä muistoja toisillemme yhteisten polkujemme varrelle. Hyvin valittu sana tai rohkaiseva lause voi merkitä niin paljon. Ellei toisen hädän edessä oikein löydä sanoja, voi yksinkertaisesti vain ilmoittaa, että ”minä olen tässä”. Aina kun tarvitset apua, voit kääntyä puoleeni. Se riittää.

Myönteinen palaute ja kiitollisuutta ilmaisevat sanat ovat auringonpaistetta sielullemme. Kannattaa välillä oikein pysähtyä miettimään, minkälaisen muistijanan sitä jättääkään jälkeensä sitten joskus, kun mitään ei voi enää lisätä eikä mitään ottaa pois. Mikä oli se minun osuuteni anti? Olenko huomannut ne kivat pipot ja vastaavat asiat, ja olenko viitsinyt antaa niistä palautetta?

Olenko tajunnut, että niin vähän se vaatii, jotta jään jonkun ihmisen muistoon ystävällisenä sieluna? Ja tajuanko, että vielä poismenoni jälkeenkin voin tekojeni ja sanojeni kautta olla täällä lähimmäisiäni ilahduttamassa?

Äitini sukulaiset puhuvat usein äidinäidistäni, Sylviasta. Siitä, miten taitava Sylvia oli käsistään, ja miten hienosti hän hoiti kotiaan, lapsiaan ja perheen hevosiakin, isoisällä kun oli sen aikainen taksifirma, eli hevosia ja rattaita.

Vaikka en koskaan mummu Sylviaa nähnyt, minulla on kuitenkin hyvin selvä mielikuva hänestä. Hänen hyvät tekonsa muistettiin, ja ne siirtyivät jälkipolville tarinoina ja kertomuksina.

Myös oma äitini on siirtynyt pelkkänä kertomusten muistijälkenä tyttärilleni. Samoin kuin molemmat isoisätkin. He ovat kuitenkin olleet hyvin elävinä läsnä omien persoonallisuuksiensa kautta. Ihmeellistä, miten ihmisen jättämä kokonaisvaltainen jälki voikin piirtyä esiin ihan muutamassa lauseessa. Hyviä jälkiä uuteen vuoteen!

Kirjoittaja on kemiläinen vapaa toimittaja.