Politiikkaa ilman vaihtoehtoja

Velkakapitalismi on ajautumassa tiensä päähän. Euro on osavastuussa siitä.

Euro on kaunis ajatus, mutta toimii kuten ikiliikkuja – eli ei ollenkaan. Rahan ja rahan arvon on heijastettava reaalitaloutta ja sen tilaa. Euro on poliittinen projekti ja sen arvo on siksi keinotekoisen korkea – kuten kova markkamme Koiviston aikaan.

Ongelma on päätöksenteon vaihtoehdottomuus. Kun päätös koskee tärkeää asiaa ja sen toimeenpano aiheuttaa suuria kustannuksia, päätöstä ei enää saada perutuksi vaikka mihin jorpakkoon jouduttaisiin. Perumiseen ei ole varaa tai sitten ei ole toimivia vaihtoehtoja. Vaihtoehdot on suljettu pois alkuperäisellä päätöksellä.

Tämä ongelma tunnetaan parhaiten huipputeknologiaa koskevasta päätöksenteosta. Siitä esimerkkinä voi mainita ydinvoimaa koskevat päätökset. Atomipommia ei enää saada tekemättömäksi eikä ydinsähkön tuotantoa puretuksi taloutta vaarantamatta.

Kun vaihtoehdot on alkuperäisellä päätöksellä suljettu pois, päätös vyöryy eteenpäin vieden kaiken mukanaan. Hanke ja sen kustannukset kasvavat, mutta päätöksen pyörtäminen tulisi vielä kalliimmaksi.

Kun euro luotiin, se perustui vahvaan idealistiseen uskoon tai tietoiseen poliittiseen pyrkimykseen Euroopan unionin integraation syventämisestä.

Ei silloin vaihtoehtoja mietitty eikä niistä puhuttu. Epäilevät ja vastustavat äänet jyrättiin armotta: kansanäänestysten yli käveltiin eräissä maissa ja lakia tulkittiin luovasti Suomen tapaan vastoin lakia.

Kun velkatalous sitten ajoi euron kriisiin Kreikassa, ei vaihtoehtoja ollut enää olemassa. Oli lähdettävä ostamaan aikaa kovalla rahalla tekemällä uutta velkaa ja painamalla lisää arvotonta paperirahaa ja sitten vielä pönkittämällä revalvoituneen, kovan euron arvoa.

Kun velkakriisiä on yritetty ratkaista nyt jo pari vuotta, päätökset ovat suurentaneet ongelmaa. Olkiluoto 3 saattaa valmistua alkuperäistä huomattavasti suuremmin kustannuksin, mutta euron tapauksissa lisäkustannukset estävät ongelman korjaamisen.

Kun pyhään euroon ei haluta koskea, on ratkaisuna yritetty velan kasvattamista ja kuvitelmatalouden tekohengitystä. Kun sekään ei riitä, on väläytetty ylikansallista päätöksentekoa eli hyppyä kiinalaismalliseen imperiumi-liittovaltioon.

Vaihtoehtojen puuttuminen tai niiden kieltäminen tarkoittaa sitä, että ongelma on itse politiikassa. Politiikasta on tullut päämäärätöntä kaahuilua, jossa poliittinen johto ei kykene näyttämään teitä koska ei näe mistä ollaan tulossa ja mihin pitäisi mennä.

Alkuperäisen europäätöksen aiheuttamien kustannusten eli nyt jo kiihtyvän laman kanssa meidän on joka tapauksessa elettävä, joko euron kanssa tai ilman sitä. Velkasaneerausta tarvitaan joka tapauksessa, mutta euron devalvaatio tai vaikkapa euron sopeuttaminen erikseen kussakin jäsenmaassa reaalitalouteen saattaisivat olla pohdinnan arvoisia vaihtoehtoja itse euron ongelman korjaamiseksi.

Kirjoittaja on kansainvälisen
politiikan professori (emeritus).