Arabikevät ei vie kesään
Kansanvallan historiassa arabimaailma on poikkeus. Täällä valta on pysynyt harvoilla, paikoin jopa yksillä. Kansat ovat vallankäytöstä paljolti osattomia. Arabimaailmassa kansat eivät valitse hallitsijoitaan vaan pikemminkin hallitsijat kansansa.
Monet alan tutkijat ovat pohtineet kysymystä, miksi kansanvalta on karttanut arabimaita viime vuoteen asti. Vastauksia on monenlaisia.
Ensiksikin arabimaailman epädemokraattisuutta selitetään historiallisilla syillä. Niitäkin on monia aina islamin synnystä siirtomakausiin ja kylmään sotaan.
Ensimmäiseen maailmansotaan asti arabimaailma oli pääosiltaan Osmanien imperiumia. Kun viimeinen kalifien valtakunta sodan melskeissä hajosi, luotiin myös arabivaltioita. Niiden rajat piirrettiin kuitenkin mielivaltaisesti, tuolloisten suurvaltojen etujen ja tahdon mukaisesti.
Keinotekoisten valtioiden kuten Libanonin, Syyrian, Irakin ja Jordanian hallitsijoiksi valikoitui tai valittiin kuninkaallisia tai sotilaita, joiden keskeisimpänä tehtävänä oli oman valta-aseman säilyttäminen ja turvaaminen. Siihen ei tarvittu kansanvaltaa vaan sotilasvoimaa.
Kansalaisyhteiskunnan kehittymisen sijaan tällaisiin arabimaihin synnytettiin erityinen sotilasluokka. Sen hallitsija houkutteli lojaaliksi turvaksi itselleen palkitsemalla sitä runsaasti valtion varoista. Sotilasyhteisöt eivät ole arvoiltaan eivätkä luonteeltaan demokraattisia.
Näin monista arabivaltioista tuli väistämättä luokkayhteiskuntia, joissa yläkerroksena oli hallitseva eliitti: poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen. Alakerran väeksi jäivät muut, pääosin köyhää kansaa. Kansanvallan kehittymisen kannalta olennainen keskiluokka jäi vähäiseksi ja on sitä yhä.
Demokratian kehittymisen historia todistaa vakuuttavasti, että missä runsas ja vahva keskiluokka, siellä eniten aitoa ja toimivaa kansanvaltaa. Perinteiset demokratiat Euroopassa ja Amerikassa ovat tästä todisteina. Kansanvallan kehittämiseen tarvittaisiin enemmän keskiluokkaa ja kansalaisyhteiskuntaa myös arabimaissa.
Paljon on väitelty myös arabimaailman valtauskonnon islamin roolista kansanvallan esteenä. Nykypäivän Turkki ja Indonesia ovat todisteina siitä, ettei islam ole este aidon ja toimivan kansanvallan perustamiselle.
Siirtomaakauden jälkeen idän ja lännen välisen kylmän sodan asetelma hidasti osaltaan demokratian kehittymistä arabimaihin. Sosialistimaista omaksuttu arabisosialismi ei ollut moniarvoista kansanvaltaa vaan Egyptin Nasserin ja Syyrian Assadin kaltaisten diktaattoreiden viikunanlehti alastomalle vallanhalulle.
Toisaalla omissa suojattimaissaan lännen suurvallat ummistivat silmänsä yksinvaltiaiden, jopa tyrannien toimilta kansalaisvapauksien ja poliittisten ihmisoikeuksien tukahduttamiseksi, jos ja kun nämä hallitsijat palvelivat muuten lännen etuja alueillaan.
Viime vuonna alkanut arabikevät kansanvallan vaatimuksineen tuli siis historiallisesti hyvin myöhään. On yhä epävarmaa, siirrytäänkö kansannousujen arabimaissa kansanvallan kesään, ainakin täällä Syyriassa.
Kirjoittaja on ammatiltaan diplomaatti.
