Missä on ulkopolitiikka?

Presidentinvaalikeskustelu on sivuuttanut presidentin työn vaatiman ammattitaidon kohdistamalla huomion ehdokkaiden alusvaatteiden väriin. Vaali on henkilöity. On luotu kuva, että tässä valitaan sympaattisinta ihmistä tekemättä valintoja Suomen suunnasta.

Ammattitaitoa vaativiin vastuullisiin tehtäviin (paitsi lääkäriksi) ei yleensä valita tekijää ammattitaitoa tarkistamatta. Kuka haluaisi palkata italialaisen kapteenin Suomen valtiolaivan peräsimeen?

Jos tavoitteena on ollut saada ihmiset kyllästymään vaaliohjelmiin, tavoite on toteutunut. Tyhjiä toimittajien viisauden esittelyjä toistetaan useita kertoja päivässä. Moni toivoo, että nämä vaalit jäisivät lajissaan viimeiseksi.

Toki toimittaja uskoo tietävänsä, että ulkopolitiikka ei kiinnosta ketään. Totta: ulkopolitiikka on kadonnut ihmisten mielistä. Toimittajat vahvistavat tätä kehitystä halukkaasti.

Ongelma on tämä: ulkopolitiikka ymmärretään kapea-alaisesti. Ulkopolitiikka on monien mielikuvissa valtioiden välisiä suhteita.

Ulkopolitiikka ei ole puhelinsoittoja Kiinan keisarille. Se on laaja ja laajentuva alue, joka koskee kaikkia. Esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan yhteisöihin (EY) ja myöhemmin myös valuuttaliittoon (EMU) olivat ulkopoliittisia päätöksiä, joilla on sekä hyviä että tuhoisia seurauksia. Myös ns. kuntauudistus on ulkopolitiikkaa: hallitus kuvittelee sen avulla tekevänsä Suomesta vahvan ja elinkelpoisen valtion.

Suomen ulkopoliittiseen perintöön on kuulunut kansainvälisen yhteistyön kehittäminen.

Ulkopoliittinen perspektiivi on laajentunut valtioidenvälisistä suhteista kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön (ihmiskunnan) sääntöihin ja normeihin: tasa-arvo, oikeusvaltion periaatteet ja oikeudenmukaisuus sekä luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ovat uuden asialistan ydinkysymyksiä.

Tämä on merkinnyt myös sitä, että ulkopolitiikka ei ole enää valtioiden eikä niiden päämiesten yksinoikeus. Myös yksityiset kansalaiset ja kansalaisjärjestöt tekevät ulkopolitiikkaa --sekä arkisissa ostopäätöksissä että äänestysratkaisuissaan.

Ulkopolitiikan käsitteen pirstaloituminen heijastaa ”kansainvälisen” käsitteen laajentumista. Kun kansainvälinen tarkoitti aikaisemmin sitä, mitä tapahtui valtioiden välillä, nyt kansainvälinen näyttäytyy jokapäiväisessä elämässä hyvin monella tavalla. Se ilmentyy esimerkiksi kielten opetusta koskevissa kiistoissa (ruotsi vai venäjä) ja myös suhteissa kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kansainvälistä ja siinä ulkopoliittista edustaa myös (uraani)kaivoslupien myöntäminen.

Joskin puhe presidentistä ulkopolitiikan johtajana edustaa mennyttä maailmaa sekä asiallisesti että juridisesti, ei presidentiksi tulisi valita tietämätöntä tunaria höpisemällä arvojohtajasta. Päinvastoin: juuri tässä maailmassa presidentin ammattitaidon ja osaamisen vaatimukset ovat ennennäkemättömän suuret. Presidentin on osattava johtaa ulkopolitiikkaa rajusti muuttuvassa maailmassa yhteistyössä kansalaistensa kanssa heitä tukien.

Tähän saakka Suomella on ollut onni saada presidentin virkaan ammattitaitoinen osaaja: Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari ja Halonen. Heidän työtään tulisi nyt jatkaa.

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen professori (emeritus)