Katumapäällä
Vaalitaistelun loppusuoralla keskustelutilaa vei ”exien exä”, presidentti Mauno Koivisto, joka intoutui kertomaan, ”miltä nyt tuntuu” eli jälkiarviointiin tasavallan korkeimman instituution aseman muuttumisesta parin vuosikymmenen aikana. Koivistollahan oli tunnetusti vähintäänkin alkuunpanijan osuus muutoksessa, jonka tuloksena TP:n vallasta on jäljellä vain rippeet.
Täysin, ehkäpä läheskään tyytyväinen ei presidentti Koivisto ole, koska ”omaatuntoa on alkanut kolkuttaa”. Ei Koiviston esiintulon hetki välttämättä ollut kovin hienotunteisesti valittu – käviväthän ehdokkaat samaan aikaan ankaraa kamppailua virasta, joka entisen haltijan mukaan, vähän vinosti näin vierestä tulkiten, on enää vain varjo entisestään.
Tärkeämpää kuitenkin on Koiviston puheenvuoron sisältö, ja sehän oli ”selvää pässin lihaa”. Keskustelu näyttää kuitenkin lopahtavan alkuunsa. Poliittisen kulttuurin valtavirta on jo torjunut tapahtuneen kehityksen arvostelun.
Koiviston näkemyksissä kiinnosti erityisesti vaalitavan ja viran merkityksen välinen epäsuhta sekä itse viran hoidossa valtaoikeuksien riittäminen neuvotteluissa ulkovaltojen johdon kanssa. Pohdinta on paikallaan – johtaahan TP ulkopolitiikkaa perustuslain mukaan yhdessä valtioneuvoston kanssa. Siis presidentillä on johtamissa aktiivinen rooli. Hän ei ole vain ”jälkikontrollööri”.
Liekö tilanteessa käytännön ongelmia, mutta ainakin periaatteessa asetelma on epämääräinen. Toisaalta parlamentarismiin pohjautuvassa demokratiassa on aina vaikea kirjoittaa täysin yksiselitteisiä pykäliä valtaelinten välille. Käytäntö ne muovaa lopullisesti.
Tosin viime eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostamiskäytäntö alkoi jo muovautua suuntaan, johon laissa tuskin on pyritty: suurimman puolueen johtaja toki aloittaa hallitusneuvottelut, mutta eduskunnan enemmistöllä tulee käytännössäkin olla mahdollisuus vaihtaa vetäjää, jos ykkösvaihtoehdotuksesta ei mitään tule.
Olen jo vuosia sitten näilläkin palstoilla taivastellut presidentin valintaa kansanäänestyksellä – Koiviston mukaan ”suurella vaivannäöllä”. Siis täytetään virka, jonka haltija on nykyään lähes pelkkä ”representatiivinen figuuri” – niin kuin Paasikivi raivosi joskus, kun hänet oli mielestään sivuutettu jostakin tärkeänä pitämästään .
Turha tässä kuitenekin on taivastella. Asetelmahan on aitoa nykyaikaa, huomiokulttuuria, jossa tärkein kirjasin on huutomerkki. Kuin iltapäivälehden lööppi, joka lupaa paljon, mutta ei anna mitään.
No, pääseepähän kansa päättämään, aivan itse...
Kirjoittaja on PS:n riippumaton kolumnisti
