Parempi puhua

Paavo Lipponen taisteli presidentinvaalikampanjassaan suvaitsevaisuuden puolesta kovin sanoin. Äreä Lipponen vaati rasismin eristämistä, aidan panemista epämiellyttäviä puhuvien eteen ja ympärille.

Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen on puhunut neekeriukoista ja vihreiden Pekka Haavisto suvaitsevaisuudesta. He ovat eri mieltä lähes kaikesta, mutta he ovat ryhtyneet puhumaan keskenään.

Oli mediatemppu tai ei, mutta Hakkarainen ja Haavisto löivät kättä Hakkaraisen kotisahalla ja sanoivat olevansa kavereita.

Kämmentämällä ja puhumalla kaverukset purkavat ennakkoluuloihin ja tietämyksen puutteeseen perustuvia asenteita. Puolin ja toisin.

Jos Hakkarainen on oudoksunut itsensä muita paremmiksi ja kaikkea hyvää edistäviksi julistautuneita ihmisiä, on Haavistokin varmaan joutunut miettimään Hakkaraisen ajatuksia.

Lipponen rakensi pääministeriaikoinaan aitaa kieltäytymällä kättelemästä oikeistopopulisti Jörg Haiderin johtamien itävaltalaisten edustajia.

Puhumalla vaikeitakin asioita puretaan. Paremmin kuin aitaa panemalla.

Presidentinvaalin toiselle kierrokselle ponnahtanut Haavisto on saanut tuen ilmaisuja perussuomalaisiltakin. Haavisto on tulkinnut tämän johtuvan perussuomalaisten tuntemasta sivullisuuden tunteesta.

Perussuomalaiset kokevat kuuluvansa eliitin sorsimaan kansanosaan ja olevansa yhteiskunnan reunalla. Vähemmistöön – joskaan ei eliitin syrjimään – kuuluminen on tuttua myös Haavistolle.

Timo Soinia on jatkuvasti vaadittu tekemään rajaa puolueessaan vaikuttaviin rasistisiin voimiin. Soinin omaa syrjinnän vastaista vakaumusta ei ole aihetta epäillä. Hän näyttää tietävän sen, että eristämällä arveluttavia ajatuksia esittävät tarjotaan samalla heille marttyyrin viittaa.

Eristetyt eivät lievennä asenteitaan. Otteet päin vastoin kovenevat.

Maahanmuuttokriittisyydeksi puetut kovat asenteet rapauttavat laajetessaan yhteiskunnan perusteita.

Ei toki puhuta samoista asioista, mutta aikanaan vahva suomalainen kommunismi uhkasi vakavasti Suomen porvarillista demokratiaa.

Porvarillisen demokratian oikeutus oli tietenkin katsojan silmässä, mutta selvää oli, että kommunistiset kaaderit tähtäsivät yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen.

Jos tätä pyrkimystä ei hyväksynyt, sitä vastaan piti jotakin tehdä. Urho Kekkonen ei pyrkinyt aitaamaan kommunisteja, vaan veti heidät hallitusvastuuseen rakentamaan maata. Samalla Kekkonen hyydytti vallankumousinnon.

Pahimpiin pukareihin ei taida mikään tepsiä, mutta ennakkoluuloihin voi vaikuttaa. Jos Soinin ja Haaviston kaltaiset vaikuttajat onnistuvat hyydyttämään tasa-arvon vastaisia pyrkimyksiä, tekevät he kiitoksen arvoisen työn.

Se vaatii aitoja tekoja syiden eikä vain ilmenemismuotojen ratkaisemisessa.

Kirjoittaja on Pohjolan Sanomien pääkirjoitustoimittaja.