Suomalaisille nimille kunniaa

Paikannimet herättävät aina suuria tunteita, varsinkin jos samalle paikkakunnalle on olemassa useita aktiivisessa käytössä olevia nimiä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa Liakanjoki/Raumojoki.

Toiseen ulottuvuuteen päästään kun vaihdetaan kieltä. Suomessa on totuttu, että Helsinki on ruotsiksi Helsingfors, Kokkola Karleby, Oulu Uleåborg ja Tornio Torneå. Ruotsinkielisessä tekstissä ja puheessa käytetään Lapuasta nimeä Lappo ja Inarista Enare, ja jopa Kaakamosta Kakama ja Iistä Ijo.

Ruotsissa ei ole samanlaista kielilakia kuin Suomessa, ja siksi monien paikkakuntien suomenkieliset, usein alkuperäisetkin paikannimet, ovat vaarassa unohtua, osalle on jo käynyt näin. Tai sitten kiistellään, mikä on oikein ja mikä väärin. Esimerkiksi Kalixista väitellään, onko suomenkielinen perusmuoto Kainus, Kainuu vai Kainu?

Lähes unohduksiin ovat sen sijaan jo painuneet Råneån suomenkielinen nimi Ruona ja Skellefteån Heletti, Bodenin Puuti, tai Kallaxin Kalalahti. Onneksi rautatietä ei aikanaan rakennettu Matarinkiä pohjoisemmaksi, mitä lienee olisivat väylän varren kylien nimet tänä päivänä.

Joistakin tuntuu selkeämmältä käyttää Ruotsin paikkakunnista ruotsinkielisiä nimiä, kerrotaan, kuinka on käyty Stockholmissa, Luleåssa, Umeåssa, Piteåssa ja niin edelleen. Mitä tällä viestitään? Kelpaavathan ruotsinkielisetkin paikannimet suomalaisille paikkakunnille. Onko kyse iänikuisesta alemmuuskompleksista, kielten statuserosta.

Valtakulttuurit lyövät myös kättä toiselle valtakulttuurille, eivätkä aina huomaa vähemmistöjen ja moninaisuuden, monikulttuurisuuden arvoa. Niinpä Suomesta päin saatetaan ”epäselvyyksien välttämisen nimissä” käyttää Pohjois-Ruotsin paikkakunnista niiden kartoista helpoimmin löytyviä nimiä. Riikinruotsalaiset puhuvat samasta syystä jo toisinaan Oulusta ja Torniosta.

Suomensukuisten kielten puhujat ovat kautta aikojen olleet kärkkäitä kielen vaihtajia, ja periksi antajia. Nyt kannattaisi kuitenkin pitää kiinni vanhoista suomenkielisistä nimistä. Onhan Ruotsin valtiokin eri viranomaisten nimissä herännyt ottamaan talteen vanhoja paikannimiä; on ymmärretty, että nimen mukana katoaa osa historiaa ja kansanperinnettä. Parempi kuin tingata, mikä milloinkin on oikea muoto, olisii antaa kaikkien kukkien kukkia ainakin siihen saakka, että nimi on vahvistettu virallisella tielaitoksen pystyttämällä, eri viranomaisten tutkimukseen perustuvalla kyltillä.

Ilahduttavan monia uusia kylttejä on ilmestynyt tienvarsiin, esimerkiksi Haparanda–Haaparanta, Seskarö–Seittenkaari, Bäckesta–Päkkilä. Ehdoton suosikkini on kaivoskylä Svappavaara–Vaskivuori–Veaikkevárri. Enpä paljasta, mitä näistä pidetään suomen- ja mitä meänkielisenä nimenä. Sitä paitsi nimet on taidettu antaa aikana, jolloin eroa yllä olevien kielten välille ei vielä tehty.

Kirjoittaja on Pohjolan Sanomien kirjeenvaihtaja
Haaparannalla.