Puoluerakennetta on uudistettava

Puolue on politiikan keskeinen väylä ja väline. Puoluekartta ei kuitenkaan uudistu niin nopeasti ja joustavasti kuin pitäisi. Näin puolueet eivät edusta kovin hyvin niitä virtauksia ja asetelmia, jotka yhteiskunnallista elämää ja ihmisten arkikokemusta hallitsevat.

Uusien puolueiden esiinmarssia ja vahvistumista on sen vuoksi pidettävä tervetulleena. Pirstaloituminen ei kuitenkaan palvele ketään, olisi pyrittävä suurempiin kokonaisuuksiin myös puoluekartalla.

Rajoja murtavia yhteistyöpyrkimyksiä ei kuitenkaan suosita. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa ei murtaville voimille ole juurikaan mahdollisuuksia. Vaalirenkaat ja muut vastaavat keinot ovat pannassa.

Presidentinvaaleissa puoluerajat puolestaan murtuvat henkilöiden noustessa esille enemmän kuin muissa vaaleissa. Vaikutus kuitenkin jää hetkelliseksi.

Nyt käydyissä presidentinvaaleissa ensimmäisellä kierroksella asetelmat olivat varsin selvästi puoluepoliittiset. Ehdokkaat toki pyrkivät piilottamaan puoluetaustansa. Niinistölle se oli helppoa, ja muista Haavisto onnistui muita selvästi paremmin.

Toisella kierroksella puoluerajat murtuivat luonnollisista syistä. Moni joutui äänestämään jotakin muuta kuin oman puolueensa ehdokasta. Jälkikäteen katsoen kiinnostavinta on kuitenkin se, että puolueiden välille ei syntynyt mitään yhteistyötä ennen ensimmäistä kierrosta.

Keskustan ja Perussuomalaisten yhteistyö olisi ollut kohtuullisen luontevaa. Puolueita yhdistää ainakin jonkinlainen alkiolainen perinne ja ehdokkaiden vaaliteemat olivat varsin samankaltaisia. Lisäksi molemmat ovat oppositiossa.

Kun Haavisto nousi lopulta varsin selvästi vasemmiston yhteiseksi ehdokkaaksi, voisi kuvitella että Vihreät, Vasemmistoliitto ja SDP olisivat löytäneet toisensa jo ennen ensimmäistä kierrosta. Näin toisesta sijasta olisi kilpaillut kaksi tai kolme vaihtoehtoa: vasemmisto, keskusta ja Rkp.

Realistit sanovat, että tämmöinen kaavailu olisi kaatunut ja kaatui henkilöihin. Kuka olisi ollut ao. ryhmien, siis vasemmiston ja keskustan ehdokas? Yhteisen ehdokkaan löytäminen olisi vaatinut perusteellisia ja rehellisiä neuvotteluja.

Koska sopiminen on puoluerakenteen jäykkyyden vuoksi vaikeaa tai mahdotonta, olisi voinut ajatella että yhteistyösopimuksen jälkeen olisi toimeenpantu avoin jäsenäänestys, esivaali. Ennakkoneuvottelut ja yhteistyösopimukset ovat monella tapaa vaikeita asioita, eikä esivaaleista ole meillä kokemusta. Ahtisaari nousi SDP:n presidenttiehdokkaaksi avoimen jäsenäänestyksen kautta, mutta tuo kokemus aiheutti ainakin SDP:n sisällä korjaamattoman trauman.

Vaikeuksista ja ongelmista huolimatta esivaalikierroksen kokeilu voisi selkiyttää monella tapaa presidentinvaalia. Silloin ensimmäiselle kierrokselle tulisi 3-4 ehdokasta, joista toiselle kierrokselle valikoituisi kaksi suosituinta. Kampanja ja keskustelu jäntevöityisivät I kierroksella nykyiseen verrattuna huomattavasti.

Yhteistyö on tarpeen myös muissa vaaleissa, ensin kunnallisvaaleissa ja sitten eduskuntavaaleissa.

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen professori (eläkkeellä)