Siperia opettaa
- Rosa Liksom rakentaa romaaninsa varsin kiinnostavalla tavalla lähes kokonaan dialogittomaksi, miehen äänekkään yksinpuhelun ja tytön äänettömien mietteiden, muistojen ja havaintojen varaan.
Kirjat
Rosa Liksom: Hytti nro 6. 188 sivua. WSOY 2011.Aloitetaan lopusta. Rosa Liksomin uuden romaanin Hytti nro 6 viimeinen rivi huutaa: ”Hän oli valmis palaamaan Moskovaan! Moskovaan!”
Viittaus Tšehovin Kolmeen sisareen on ilmeinen, ja muutoinkin Liksomin romaanissa puhutaan usein venäläisestä kirjallisuudesta. Myös kirjan tyylissä on venäläisvaikutteita.
Professori Pekka Pesonen kehuu romaanin kansiliepeessä aiheellisesti Liksomin kerronnan venäläisiltä mestareilta ammentavaa voimaa ja riemua: ”samaan lauseeseen mahtuvaa villiä iloa ja viiltävää kipua”.
Ja kaipausta, lisäisin. Kolmen sisaren Irinan huokaus voisi hyvinkin olla myös Liksomin romaanissa: ”Tulee aika, jolloin selviää, miksi tämä kaikki tapahtuu, miksi nämä kärsimykset. Mutta nyt meidän täytyy vain elää --.”
Liksomin romaanin päähenkilö, hän, on Moskovaan 1980-luvulla jatko-opiskelijaksi hakeutunut nimeltä mainitsematon suomalaistyttö. Pälsin, Ramstedtin ja Donnerin matkojen innoittamana hänkin haluaa matkustaa Siperiaan ja Mongoliaan ja päästä tutustumaan Ulan Batorin lähistöllä sijaitseviin kalliokirjoituksiin.
Kun tyttö vihdoin eräänä maaliskuisena pakkasiltana nousee Siperian-junaan, matka alkaa tyyten toisenlaisissa merkeissä kuin hän on unelmoinut, eikä vähiten siksi, että hänen hyttikumppanikseen matkalle ”Jumalan jääkaappiin” ilmestyy keski-ikäinen, karkeapuheinen rakennusmies.
Liksom rakentaa romaaninsa varsin kiinnostavalla tavalla lähes kokonaan dialogittomaksi, miehen äänekkään yksinpuhelun ja tytön äänettömien mietteiden, muistojen ja havaintojen varaan. Silti näiden kahden erilaisen ihmisen välinen vuorovaikutus toimii, tihenee ja purkautuu ja lopulta myös syvenee.
Tyttö ja mies tekevät matkaa Siperiaan eri lähtökohdista ja eri syistä, mutta molemmille matkanteko on myös tilintekoa ja itseen sukeltamista. Kummallakin on toisestaan jotain oppimista.
Surkein eväin maailmaan sysätty ja viinalla ja huorilla itseään ravinnut karkeatekoinen ja -puheinen mies kohtaa tytössä kerrankin toisenlaisen naisen, ja tyttö oppii mieheltä, että ”mustimpanakin hetkenä kuolleen taivaanrannan takana on aina elämää”.
Hytti nro 6 ei silti ole vain ihmiskuvausta. Se on myös raju kuvaus rujosta yhteiskunnasta. Juna leikkaa kuin veitsi Neuvostoliitto-nimisen ruumiin ihoa ja näyttää sen sairaat sisälmykset.
Näkymät junan ikkunasta ovat lohduttomat: hoitamattomia, rempallaan olevia kyliä, hylättyjä tehtaita, saastuneita vesiä, kuolevia metsiä. Lahjontaa, pimeitä kauppoja, pelkoa ja petosta, väkivaltaa, onnettomuuksia ja nälkää.
Miehen suorasukaiset kertomukset elämästään ja käsitykset laajan maan erilaisista asukkaista vain alleviivaavat maan surkeaa tilaa. Ja kuitenkin sekä tyttö että mies myös rakastavat tätä likaista, väsynyttä kurjimusta ja sen monenkirjavia eläjiä.
Kummallisinta on, miten suvereenisti Liksom pystyy kirjoittamaan rumasta kaunista ja kauniisti. Hytti nro 6 on nimittäin täynnä kauneutta.
Liksom kirjoittaa arktisesta maisemasta suorastaan runollisesti, eikä vain luonnosta, vaan myös kaikesta rojusta, jota sen keskellä näkee. Romaanissa on pitkiä luetteloita erilaisista yksityiskohdista, joihin niiden kokijan silmä, korva tai muisti tarttuvat, ja äkkiä näky aukeaa edessäsi yhtä elävänä kuin elokuvassa. Näe, kuule, kosketa, haista, maista!
Hytti nro 6 on palkitsevaa luettavaa loppuratkaisuaan myöten.
Siksi: Siperian-juna odottaa! Nouskaa junaan!
Raija Hakala
