Näin kriitikot Finlandia-ehdokkaista

Eeva-Kaarina Aronen:

Kallorumpu

Kallorumpu on mystinen sekoitus mennyttä ja nykyistä, fiktiivistä ja dokumentaarista, elokuvaa ja proosaa. Lukijaa viedään kerrontamuodosta toiseen kuin pässiä narussa. Unen ja valveen, toden ja epätoden raja on Eeva-Kaarina Arosen (s. 1948) romaanissa veteen piirretty viiva.

Arosen monitasoinen romaani ei avaudu yhdellä lukukerralla. Verkkaisenakin jännitteinen tunnelma Kalliolinnantiellä vie mukanaan, mutta ei vaivaudu selittelemään syitä tai seurauksia. Kallorumpu jää mysteeriksi, vaikka romaanin nimi saakin lopulta selityksensä.

Heidi Lakkala

Lapin Kansa 7.9.

Kristina Carlson:

William N. päiväkirja

Kristina Carlsonin vaatimattomalta vaikuttava romaani avaa ovia paljon useampaan suuntaan kuin ensikohtaamalta luulee.

Vasta lopetettuaan huomaa, ettei tarinassa ole varsinaista juonta nimeksikään eikä sitä yhtään kaivannutkaan. Juonettomuus hävittää kiireen ja antaa aikaa istua William N:n tutkijankammiossa kaikessa rauhassa vanhan botanistin ajatuksia mittaillen.

Ja viisaan pienoisromaanin lukee mieluusti heti vaikka uudelleen.

Raija Hakala

Pohjolan Sanomat 24.8.

Laura Gustafsson: Huorasatu

Näytelmäkirjailija Laura Gustafssonin esikoisromaani Huorasatu on erikoinen romaani. Se hyppii genrestä toiseen, yhdistää täysin absurdeja tapahtumia inhorealismiin ja ripottelee joka puolelle valtavan määrän intertekstuaalisia viittauksia. Taitava kerronta kuitenkin sitoo elementit ehjäksi - ja ennen kaikkea hulvattoman hauskaksi - kokonaisuudeksi.

Huorasadussa seikkailevat antiikin jumalat, prostituoidut, suomalaiset julkkikset ja paskaduunarit. Gustafsson parodioi suomalaista yhteiskuntaa sellaisella terävyydellä, ettei hänelle voi kuin nostaa hattua. Hänen pisteliäs huumorinsa naurattaa.

Noora Vaarala

Aamulehti 10.11.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Historiallisista romaaneista haetaan niin pakoa nykyhetkestä kuin suuria kertomuksia. Historiassa on draamaa, iloa ja surua, kuolemaa, pakkoavioliittoja, äitejä, jotka hylkäävät lapsensa ja äitejä, jotka joutuvat luopumaan lapsistaan. Hirvisaarella on kyky luoda tällaisista aiheista pienten yksityiskohtien kautta inhimillisesti liikauttava tarina. Viimeistään tällä romaanilla Hirvisaari pääsee viihdekirjailijan leimastaan.

Lukiessaan historian suurista ihmisistä voi peilata omaa maailmaa ja elämää. 1700-luvulla 90 prosenttia venäläisistä elää köyhyydessä, mutta hovissa naiset vaihtavat pukua kolmesti päivässä eikä Katariinaa edeltävä keisarinna Elisabet käytä samaa pukua kahdesti. Seksisuhteisiin liittyvä moraalikäsitys on kirjassa kyseenalainen, ja keisarinnoilla riittää rakastajia.

Marjaana Roponen

Aamulehti 24.9.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Kummallisinta on, miten suvereenisti Liksom pystyy kirjoittamaan rumasta kaunista ja kauniisti. Hytti nro 6 on nimittäin täynnä kauneutta.

Liksom kirjoittaa arktisesta maisemasta suorastaan runollisesti, eikä vain luonnosta, vaan myös kaikesta rojusta, jota sen keskellä näkee. Romaanissa on pitkiä luetteloita erilaisista yksityiskohdista, joihin niiden kokijan silmä, korva tai muisti tarttuvat, ja äkkiä näky aukeaa edessäsi yhtä elävänä kuin elokuvassa. Näe, kuule, kosketa, haista, maista!

Hytti nro 6 on palkitsevaa luettavaa loppuratkaisuaan myöten.

Siksi: Siperian-juna odottaa! Nouskaa junaan!

Raija Hakala

Pohjolan Sanomat 12.10.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teksti sinänsä on sujuvaa, mutta eräs seikka alkaa pitemmän päälle ärsyttää. Linturi käyttää läpi kirjan lähes koko ajan pelkkiä päälauseita, tämä tekee tyylin hakkaavaksi.

Linturin kirjan parasta antia ovat kuvaukset, miten muistot seurasivat miehiä siviiliin, vaikka sota oli jo ohi. Antti palaa toistuvasti Malgobekin kukkuloille, Kaarloa painavat Kannaksen taistelut. Erkki ei saa otetta elämään, hän kyllä jaksoi elää sodan, mutta ei rauhaa.

Seppo Kämäräinen

Kainuun Sanomat 24.9.