Elokuva komerosta Mannerheimin talossa

Kirjat

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. 389 sivua. Teos 2011.

Mennyt ja nykyinen kiertyvät salaperäisellä tavalla yhteen Eeva-Kaarina Arosen yhden päivän romaanissa Kallorumpu. Sen arvoituksellinen kertoja on Dima, jonka teot saavat täyden selityksensä vasta romaanin viimeisessä lauseessa.

Teoksen toinen keskushenkilö on Mannerheim, ”vuokralainen”, mitä sanaa kertoja käyttää Kaivopuiston Kalliolinnantiellä sijaitsevan talon yläkerran asukkaasta. Kertojan on kutistettava hänet pienemmäksi, jotta myös muut mahtuisivat rakennuksen kerroksiin.

Jo esikoisromaanissa Maria Renforsin totuus näkyi Arosen kiinnostus henkilöhistoriaan; hänen halunsa punoa todellinen ja kuviteltu tarinaksi, joka olisi voinut tapahtua.

Elokuva Mannerheimista on yhä tekemättä. Arosen romaani näyttää lukijalle elokuvan, joka kertoo yhdestä marraskuisesta päivästä vuonna 1935 ja tuon päivän kauheasta lopusta, joka sinetöi Diman kohtalon.

Kertoja on elokuvansa käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja ja osittain myös kuvaaja. Mannerheim on hänen pakkomielteensä talossa, jonka komerot kertoja tuntee asuinkerroksia paremmin.

Koko hänen elämänsä on komero, ja elokuvansa hän hahmottaa kertomukseksi komerosta. Elokuva saa yhden ainoan yleisöesityksen tarkoitusta varten vuokratussa varastotilassa.

Romaanin alussa marsalkan keski-ikäinen tytär Sophie on palannut Ranskasta isänsä taloon, missä Gustaf nukkuu äitinsä kapiolakanoissa. Kamera ja lukija tarkastelevat marsalkan vanhentunutta kehoa peilin kautta.

Isän talossa päivät ovat ”aikatauluja, kulkureittejä, sovittuja eleitä”. Talon palvelusväki kilpailee itsetietoisuudessa isäntänsä kanssa.

Viittaukset Suomen lähihistoriaan ja fiktiivisten henkilöhahmojen synkät salaisuudet punoutuvat hieman koukeroiseksi ja pitkitetyksi tarinaksi, jonka imu silti pitää.

Tekstin tyylitelty toisteisuus paikoin puuduttaa. Ajankuvaa Aronen maalaa tarkoin yksityiskohdin.

Kallorumpu on Mannerheimin Tiibetistä tuoma matkamuisto, jonka Dima varastaa marskin talosta. Tiimalasin tapaan toisiinsa liitetyistä naisen ja miehen kalloholveista muodostuu pääkallorumpu, kertojan käyttämä taikakalu.

Kaiken kaksijakoisuus näkyy romaanissa monin tavoin: luokkaeroina, totena ja kuvitelmana, elämänä ja kuolemana, feminiininä ja maskuliinina.

Teoksen avainlauseita on Sophien repliikki: ”Isä, älkää pahastuko, mutta teillä on niin harvoin aikaa jutella kanssani”. Sanat soivat tinnituksena kertojan ja lopulta lukijankin päässä.

Sinikka Viirret