Runoilija eläinten sielunveljenä

Kirjat

Werner Aspenström: Vuosikertomus. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Valinnut ja suomentanut Kari Aronpuro. 199 sivua. ntamo 2011.

Werner Aspenström (1918-1997) kuului sukupolvensa johtaviin ruotsalaisrunoilijoihin. Hän kirjoitti runoja, proosaa, esseitä ja näytelmiä. Ruotsin Akatemian jäsenenä Aspenström ehti olla kahdeksan vuotta, ennen kuin erosi siitä Salman Rushdien kuolemantuomion aiheuttamien erimielisyyksien takia.

Kari Aronpuro on jo aiemminkin suomentanut Aspenströmin lyriikkaa, mutta nyt suurta ruotsalaista runoilijaa saa lukea kokonaisen Vuosikertomus-nimisen kirjan verran, kiitos Aronpuron taitavan uurastuksen.

Suomennokset etenevät vuosikymmenittäin 1940-luvulta 1990-luvulle. Valikoiman ulkopuolelle on jätetty runot, jotka Pentti Saarikoski käänsi 1980-luvun kokoelmaan Hamletin olisi pitänyt kuolla ensimmäisessä näytöksessä.

Jälkisanoissaan Aronpuro valottaa sielunveljeyttään Aspenströmiin. Hän viittaa mm. Aspenströmin runouden melankoliaan ja tämän ajatuksiin työstään askarteluna. Muuan Vuosikertomuksen runoista miettii: ”Ammatti? / Fragmenttööri – / vastuualueenaan sirpaleet.”

Lukijalle tuo askarointi, erilaisten yksityiskohtien ja materiaalien odottamaton yhdistely, tarjoaa humoristisia ja samalla salaviisaita säkeitä maailmasta ja sen tilasta. Näin käy jo valikoiman alussa esimerkiksi runossa Maailmojen aamu hysteerisen luojan viskellessä ympäriinsä rakennusaineitaan tai runossa Lintuja 1700-luvun tyyliin, jonka omalaatuisen lintukokoelman voi bongata vaikka tämän päivän Suomesta.

Aspenströmin runoissa on kyllä kaupunkinäkymiä, ja hän saattaa heittäytyä kirjoittamaan vaikka Oodin helikopterille, mutta kodikseen hän ei kaupunkia tunne. Runossa Muotokuva joulukuussa sanotaan: ”Ikuista minut mieluummin hirvenä / vaeltelemassa Tukholman kaduilla, / kirjoilla, ei kotonaan.”

Runoilijan omin elementti on maaseutu, sen eläimet, kasvit ja esineet. Aspenström on sanonut kirjoittavansa kissalleen, ja runoissaan hän näkee itseään mm. harmaavarpusessa. Hänen sielunveljiään ovat sisiliskot ja opettajiaan oravat.

Isot kysymykset askarruttavat, mutta vastauksia niihin ei ole. Oravat eivät kysele, keitä me olemme ja mistä me tulemme, ne vain ”lentävät lämpimissä turkeissaan puusta puuhun”, ja harmaavarpusen tärkein projekti on elää ”vielä päivä ja vielä yö / ja vielä päivä”.

Aspenströmin uteliaassa ja rajoista piittaamattomassa lyriikassa törmää voimakkaisiin vastakohtiin ja yllättäviin rinnastuksiin. Korkea muuttuu äkkiä matalaksi, juhlava arkiseksi ja suuri pieneksi. Runoilija on selvästi kallellaan jälkimmäisiin vaihtoehtoihin.

Vuosikertomuksen runoista näkyy kyllä runoilijan oppineisuus ja kiinnostus eri taiteenlajeihin, mutta oopperassa mieleen juolahtavat äitien laulut lampaille ja vasikoille, ja Ikaroksesta luettuaan runon puhuja kumartaa Harmaakivelle ja neiti Näreelle, kyvylle pysyä paikallaan ja olla painava.

Näkökulman äkillinen muutos konkreetista yleiseen tai päinvastoin toimii tehokkaasti myös Aspenströmin yhteiskunnallisesti kantaa ottavissa runoissa, joissa kommentoidaan kirpeästi sekä hengellistä että maallista menoa ja sen seurauksia.

Kehitys näyttää johtavan umpikujaan. Runoilijan pohtiessaan käsitettä ”sinänsä” hänen skeptinen ja ironinen loppupäätelmänsä kuuluu: ”On askel askeleelta etenevää politiikkaa sinänsä / matkalla kohti täysin kehittynyttä mielipuolisuutta sinänsä.”

Silti runoilija jatkaa äyskäröintiään hiekkalaatikolla, ”olentojen joukossa joita lapsiksi kutsutaan” ja kirjoittaa hinkeistä, hiekkatorneista, unistaan ja näyistään kaikista yhtä todellisia ja tähdellisiä.

Hän ei tiedä, miksi kirjoittaa, eikä osaa selittää ”oikein mitään”, mutta hän ei luovuta. ”Puuttuu syy olla laulamatta.”

Onneksi puuttui, meitä lukijoita ajatellen.

Raija Hakala