Humisevan harjun tulkitsija ryhtyi lumikuningattareksi

Levyt

Kate Bush: 50 Words for Snow (Fish People)

HHHH

Ylenpalttisella pop-hitillä Wuthering Heights vuonna 1978 läpilyönyt Kate Bush tunnetaan äänialaltaan huikeana laulajana sekä kunnianhimoisena biisintekijänä, jonka toimintaa musiikkibisneksen vaatimukset eivät hetkauta.

Pitkiäkin hiljaiselon kausia viettäneeltä Bushilta on kuluvana vuonna tullut peräti kaksi levyä: omaa materiaalia coveroinut Director’s Cut sekä tuore, lumiteemainen 50 Words for Snow.

Levyä hallitsevat enimmäkseen kauniisti jatsahtava piano sekä mantramaisen keskittyneet ja herkät laulut. Lumisateen pehmeys ja hiljaisuus tuntuvat kuuntelukokemuksessa.

Välillä syvämietteisyys tosin menee jo sisäänpäinkääntyneisyyden puolelle, jolloin tunnepitoisestakin materiaalista on vaikea saada otetta. Onneksi harvoin.

Puhtiakin mietteliäältä levyltä löytyy. Wild Man on hieno popkappale, television Jeevesinä tunnetun Stephen Fryn kanssa duetoitu nimikappale taas sekä tarttuva että hauska.

Eppu Normaali: Mutala (Akun tehdastuotanto)

Suomen suurin bändi Eppu Normaali on ryhtynyt menestyksekkäästi välttelemään pölyttymistä downshiftaamalla: tekemällä stadionluokkaa pienempiä keikkoja ja nyt akustisen levyn, jolla soitellaan vanhaa materiaalia.

Rennon, varovista uudelleensovituksista koostuvan Mutalan tunnelma on mukavan läsnäoleva. Sanat erottuvat aiempaa selkeämmin. Pantse Syrjän ja Juha Torvisen kitarat soivat juurevasti mutta samalla tarkan kimakasti. Uusia sävyjä ja näkökulmia materiaaliin löytyy.

Mikä parasta, tuplalle on versioitu enemmän riviraitoja kuin ilmeisimpiä hittejä. Kuulen parran kasvun ja Ruba ovat esimerkiksi onnistuneet.

Mutala palvelee elinvoimaisuuden muistutuksena paremmin kuin perinteinen livelevy. Se on luonteva väylä vanhojen levytysten pariin ja samalla se herättää varovaista toiveikkuutta uuden materiaalin tuloon.

Kuriositeettinakin Mutala saattaa osoittautua pitkäikäiseksi.

Metsatöll: Ulg (Spinefarm)

Virolainen metallibändi Metsatöll tuntui uransa alussa raakileelta ja myöhemminkin jotenkin epätyydyttävältä, mutta neljännellä levyllään Ulgilla yhtye näyttää kyntensä.

Ensimmäinen ihastus koskee levyn soundia. Särökitaroilla ja virolaisilla kansanmusiikkisoittimilla on tilaa soida rinnakkain, eivätkä ne muodosta kookasta kasvotonta massaa, kuten esimerkiksi Suomessa nykyisin niin yleistä on.

Kansallisromanttiset melodiat (puhumattakaan lukuisista vanhanaikaisista soittimista), parhaimmillaan omaperäisesti venkoilevat riffit, vangitsevasti mölistyt laulut ja ylipäätään jouheva meininki vievät albumia eteenpäin.

Varsinaista hittiosastoa Ulgilta ei löydy, mutta se on silti piristävä, viihdyttävä ja eksoottinenkin albumi – mitä ilmeisimmin hyvissä ja luovissa olotiloissa tehty.

Heikki Romppainen