Voimalla ja herkkyydellä

”And in the end”, pitkän keikan soittanut, mutta edelleen ihmeen virkeä Paul McCartney laulaa, ”the love you take is equal to the love you make.”

Vapaasti suomentaen: lopulta rakkaus, jonka saat, on rakkautta, jonka jaat.

Kappale on Beatlesin äänityshistorian viimeisen levynpuoliskon päättävä The End. Se on kirjoitettu alkuaankin sulkemaan jotain: nuoruuden kaveruksista koostuneen, maailman kuuluisimmaksi kasvaneen bändin yhteinen taival. Nyt kaunis elämänfilosofia lähettää tyytyväiset katsojat kotimatkalleen.

Popmusiikin menestyksekkäin lauluntekijä on tarjonnut kolmen tunnin aikana loppuunmyydyn Hatwall Areenan 12 000 katsojalle hittejä, harvinaisempia klassikkoja ja muutaman todellisen yllätyksen, mutta kaikki kiteytyy tietenkin Beatlesiin.

Paul McCartney vaikuttaa kunnioitettavassa 69 vuoden iässäänkin samalta liverpoolilaiselta rock ’n’ roll -fanilta kuin aina ennenkin. Toki sellaiselta, joka on myös säveltänyt aimo nipun maailman kauneimmiksi sanottuja poplauluja.

Ikämiehen ikinuoruus yhdistettynä runsaudenpulasta notkuviin sävelmälaareihin, joita Maccalla piisaa paitsi Beatlesilta, myös Wingsiltä ja soololevyiltään, olivat täydelliset lähtökohdat mitä viihdyttävimmälle show’lle.

McCartney meni kuitenkin pidemmälle. Hän ei toiminut jukeboxina vaan esitti kappaleensa kunnioituksella. Miehen sielu tuskin on repaleina illasta toiseen Yesterdayta laulaessa, mutta silti kappale tuntui tulevan sydämestä, koskettavasti käheytyneen äänen välityksellä.

Kyse ei ole niinkään muusikon ammattitaidosta kuin nöyryydestä ja intohimosta taiteensa ja sen synnyttävän elämän edessä.

Sir Paul yhtyeineen soitti kolmessa tunnissa peräti 40 kappaletta. Turhia sooloiluja ei kuultu ja yleisönhuudatusperinteellä lähinnä pilailtiin hetki. Suomeksi puhumistakin kokeilleen Maccan tarinointeja kappaleiden välissä olisi toisaalta kuunnellut enemmänkin – etenkin niitä, joissa hän muisteli edesmenneitä John Lennonia ja George Harrisonia.

Tiukkapipoisesti settiä ei kuitenkaan ollut koottu. Yhtye muun muassa jammaili hetkisen Jimi Hendrixin Foxy Ladya ja soitti lennosta yleisöstä pyydetyn Ram Onin.

Hello Goodbyella aloitettu keikka annosteli luontevina määrinä All My Lovingin kaltaisia, kaikkien tuntemia hittejä fanaatikkojen himoamiin Beatles-albumien riviraitoihin kuten The Night Beforeen sekä sooloajan hitteihin, joita niitäkin riittää 1985:sta Band on the Runiin.

Taustayhtyeellä on takanaan jo vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä kuului varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.

Arvaamattomuutta settiin toi muun muassa McCartneyn Badfingerille kynäilemä Come and Get It, joka hälvensi tunnelman hartautta hauskasti. George Harrisonin tekemän Somethingin versiointi ukulelella taas teki juuri päinvastoin. Se oli hieno kunnianosoitus syöpään kuolleelle yhtyetoverille.

Myös ikikuluista biiseistä löytyi yllätysmomenttia. James Bond -tunnari Live and Let Die oli räjähdyksineen ja ilotulitteineen eräs konsertin toiminnallisimmista hetkistä.

McCartney jaotteli pitkää settiään niin, että välillä hengähdettiin akustisesti ja kuultiin kaunokkeja kuten Eleanor Rigby ja Blackbird, välillä valutettiin sulaa hunajaa pianoballadein tyyliin Let It Be ja The Long and Winding Road, mutta kivijalan muodosti silti mersey beat -lähtöinen poprock, jota bändi soitti ihailtavalla, svengaavalla voimalla.

Sitä kuunnellessa huvitti ajatella, että joskus oma yhtyetoveri John Lennon ivasi aisapariaan ”mummomusiikin” tekijäksi.

Loppuhuipennusta rakennettiin hitaasti ja kiusoitellen. A Day in the Life, pophistorian nerokkaimmaksi tituleeratun Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyn huipentava kappale ja kenties hienoin populaarimusiikkiteos koskaan, keskeytettiin tylysti Give Peace a Chance -rallatuksen tieltä. McCartney halusi selvästi säästellä täyttymystä.

Hey Juden loppuhoilotuksien aikana ilmassa oli jo iloisen päätöksen tuntua, mutta vielä vihoviimeisissä encoreissa palattiin täräyttävän rockin pariin Helter Skelterin muodossa.

Symbaalit räiskyivät, kieliä hakattiin selkärangasta lähtevällä voimalla ja Macca itse revitteli laulaessaan hämmästyttävällä tavalla – aivan kuin hän olisi soittamassa viimeistä keikkaansa koskaan.

Tyylillä lopettaminen on McCartneyn vahvuus.

Beatlesin viimeisen LP:n Abbey Roadin päättävä kappalepotpuri on etenkin hänen oma voimannäyttönsä – jolla tosin koko yhtye pääsee rumpusooloa myöten esiin – ja sama biisikollaasi päätti myös miehen Helsingin-konsertin. Mitä upeimman pianotuutulaulun Golden Slumbersin ja kohottavan Carry That Weightin jälkeen Paul laulaa bändeineen vielä harmonisen toteamuksen: ”And in the end...”