Valkoinen vapahtaja ja taiteilijan väripaletti

Kuvataide

Joulutähti ja talviyö. Aineen taidemuseon kokoelmista koottu teemanäyttely Aineen taidemuseossa 15.1. saakka.

Kaamos on kaamos, elettiinpä sitten Etelä-Suomessa tai Lapissa. Talven vähäinen valo näkyy taiteilijoiden väripaletissa ja mielenmaisemassa.

Pohjoismaissa joulu katkaisee pimeän ajan. Ilman joulua pitkä talvi tuntuisi kovin tuskalliselta.

Aineen taidemuseon vuoden viimeinen vaihtuva kokoelmanäyttely Joulutähti ja talviyö ei käsittele jouluisia aiheita, vaan tuo esiin taidehistoriaa ja mielenkiintoisia teospareja. Kokonaisuus käsittää suomalaisia nykytaitelijoita 1900-luvun alusta 2000-luvulle asti.

Yksi esillä olevista tekijöistä, taiteen tahtonainen Liisa Rautiainen on maalannut omaa terävää abstraktia tyyliään jo seitsemänkymmentä vuotta. Hänen elinaikanaan käsitys taiteesta on ehtinyt muuttua.

Mutta samaan aikaan on muuttunut myös muotokieli, joka liittyy jouluun. Silmiinpistävin rinnastus löytyy Rosa Liksomin ja häntä toistakymmentä vuotta nuoremman Kalle Lampelan teoksista. Kumpikin hahmottaa omalla tavallaan tarjolla olevaa tekolappia ja matkamuistoteollisuutta.

Liksomin esineinstallaatiossa kaikki kulttuurit idästä länteen ovat sekaisin. Taivaankantena toimii kalaverkosta tehty mongolialainen jurtta. Jouluseimen äärellä seisoo japanilaisia animaatio-otuksia. Ei ihme, että kehdon päälle heittäytynyt hahmo vääntää itkua.

Lampelan HC Matkamuistoja on tekijältään jännitteellisimpiä maalauksia. Häilyvään taustaan uppoavat mulkosilmäiset matkamuistonuket kuvaavat hyvin sekaannusta, joka matkamuistomyymälän tavaraa tursuavilla hyllyillä tulee vastaan.

Näyttelysalista löytyy kuitenkin vakavampaa asiaa. Väinö Rouvinen on muistanut joulun syntymäpäiväsankaria teoksessaan Talvea II. Kauniissa, hiljaisessa ja hyytävässäkin talvikuvaelmassa kannatellaan kuollutta Kristusta. Tunnelma on surumielinen ja hauras. Kaikki tuntuu olevan kuurassa.

Samanlainen melankolia on aistittavissa Klaus Bäckbergin Kuusi I- teoksessa ja Uuno Alangon maalauksessa Talvinen pelto. Jos edellä mainitut näkevät vuodenvaihteen ankeana, sataa Tuomas Mäntysen teoksessa rehellistä räntää. Kirkkaat värit yrittävät helpottaa tilannetta.

Pentti Tulla minimalisoi talventuntemuksensa. Kun katsoo Tullan pistemaalauksia, tulee mielikuva kynttilänvalossa mietiskelevästä taiteilijasta. Ulkona valkoisuus valtaa kaiken, mutta se voi olla myös vapauttavaa. Rautiaisen ja Tullan teoksissa tulee vastaan ajatus, että luonto maalaa loput suomalaisessa mielenmaisemassa.

Liisa Rautiaisen, Paul Osipowin, Juhana Blomstedtin ja Göran Augustsonin toisiltaan ja aikalaisiltaan ottamia vaikutteita on mukava vertailla. Kohta 1970 ja 1980 luvulla rupesimme näkemään jouluserviettejä ja pöytäliinoja, jotka muistuttavat Osipowin Katharine VIII -serigrafiateosta.

Pauli Pyykölän hyvin mirómaisessa teoksessa Yön pidot velmuillaan rennoissa pikkujoulutunnelmissa, Pentti Melasen Talvipäivän seisaus tuo viiltävämmän sävyn aamun pimeään.

Mutta kun lumi on lopulta kruunannut kaiken, voi Per Steniuksen maalauksessa Näköala Töölönkadulta nähdä keväisen valon kauneuden. Pimeys ei ole ikuista. Rehevä näyttelykokonaisuus antaa mielelle mahdollisuuden leijailla.

Richard Kautto