Hologrammeja olevaisuudesta

Kuvataide

Until Now – Kunnes nyt. Ari Kakkisen valokuvateoksia Kemin taidemuseossa 8.1.2012 saakka.

Näyttelijä Cary Grant pakenee pitkin maissipeltoa Alfred Hitchcokin elokuvassa Vaarallinen romanssi. Lentokone ajaa häntä takaa. Elokuvassa katsoja joutuu pohtimaan, onko Cary Grant Roger Thornhill vai George Kaplan.

Välillä emme tiedä itsekään, keitä me olemme. Ari Kakkisen näyttelyssä tuntuu realistiselta vain verenkarvaisena vastaväreissä hehkuva pelto.

Suurin osa Ari Kakkisen teoksista tuntuu olevan kuvia stressaavista tilanteista. Niissä on avaria tiloja täynnä neonputkia. Ne voisivat olla ostoskeskuksia tai teollisuushalleja.

Näyttelyn rakenne muistuttaa pysäytyskuviksi muutettua poikkitaiteellista videota. Lopulta stressi laukeaa ja valoisat portaat vievät taivaaseen.

Taivaallinen portaikko on kuitenkin peräisin edesmenneen arkkitehti Alvar Aallon työhuoneesta. Kakkinen on peittänyt sen lakanalla. Toisessa lakanakuvassa on christomaisesti paketoitu sohva. Kaksi hahmoa tuntuu pyrkivän ulos peiton alta.

Urbaaneissa olosuhteissa saatamme piilottaa persoonamme – tai ylikorostaa sitä. Kumpikin luo turvallisuutta, eli on omalla tavallaan itsepuolustusta. Luomme rooleja.

Samanlaisella roolinluomisella peitetään herkästi latentteja taipumuksia, jotka eivät sovi yleisten normien kanssa yhteen.

Teossarjassa Freudian Selfportraits Kakkinen antaa meidän tuijata sisimpäämme taskulampulla. Hienoinen pettymys seuraa, kun mustan pleksin alta paljastuukin ihan tavallinen kaveri.

Idea hahmottamisesta toimii, mutta lopputulos dinosaurusleluineen on liian alleviivaava. Figuratiivisuus ei sovi Kakkisen näyttelyn perusluonteeseen.

Sen valokuvamaisemat hajottavat kohteen muodot jonnekin action-paintingin ja varhaisen kubismin välimaastoon. Ne voisivat toimia itsenäisinä abstrakteina maalauksina.

Suuret vedokset ovat omalla tavallaan päällekkäiskuvia, joiden elementtien terävyys vaihtelee. Paksun kirkkaan pleksin alla syntyy vaikutelma kolmiulotteisesta kuvasta. Se muuttuu katselukulman mukaan. Tulee mieleen muistikuva lapsuuden muropakettien ”hologrammikuvista”.

Teokset kestävät katselua ja avaavat joka kerta hieman erilaisen tunnelman.

Richard Kautto