Syksyn hauskinta paikallishistoriaa
- Vuonna 1966 syntynyt Juhani Känkänen voitti kuusi vuotta sitten Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon parhaasta esikoisteoksesta.
Kirjat
Juhani Känkänen: Elämäni mustimmat hetket. 336 sivua. Teos 2011.Franz Kafka kirjoittaa Maalaislääkäri-novellissaan, että ”ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea on kätkössä oman katon alla”. Ajatus sopii hyvin kuvaamaan päähenkilöä Juhani Känkäsen romaanissa Elämäni mustimmat hetket.
Opinto-ohjaaja Arvo Aarre Niskanen on psyykkisen ja materiaalisen inventaarion edessä, kun vaimo yllättää hänet raskausuutisella ja rehtori työsuhteen päättymisellä. Miten ihmeessä paljastaa vaimolle lopputili, kun jo isyys tekee sekopäiseksi?
Tukalassa tilanteessa mieleen puskee äiti, ja pian regressoitunut isäkokelas makaa elämäänsä kertaillen poikavuosiensa vinttihuoneessa isän naputteleman peltikaton alla.
Jotain aikuisen ikäisen ja kokoisen pitää kuitenkin tarjota selitykseksi äidin hoteisiin hakeutumiselleen. Arvo Niskanen keksii tulleensa kirjoittamaan ”virkavapaallaan” kotikaupunkinsa Lehtoisten historiikkia.
Känkäsen kolmannessa romaanissa on samoja aineksia kuin edeltäjissään, vuoden parhaana esikoisena 2005 palkitussa taiteilijakuvauksessa Toivon mukaan ja kolme vuotta myöhemmässä työelämän mielettömyyttä peilaavassa Kilttipakossa.
Elämäni mustimmat hetket on näistä kolmesta satiirisesta romaanista kuitenkin kaikkein hauskin ja rennoin. Suotta romaania ei mainosteta kansalliskirjailijaan viitaten ”ilostelevaksi elämänkertomukseksi”, vaikka seitsemän veljeksen suvereniteettiin ei ylletäkään.
Kirjailija suhtautuu kuvattaviinsa lämpimästi ja myötäsukaisesti. Pariin otteeseen Känkäsen tilannekomiikka luiskahtaa turhan kuluneisiin kuvioihin, mutta yleensä se on luontevaa ja raikasta.
Arvo Niskanen kuuluu siihen suomalaisen kirjallisuuden hellyttävään katraaseen, joka haluaisi kovasti käydä miehestä, mutta rahkeet eivät riitä ja epävarmuus on piilotettava puuhasteluun, tärkeilyyn ja keplotteluun.
Tässäkin romaanissa Känkänen pilailee paitsi tyhjällä tekemisellä myös tyhjällä puhumisella, jonka tarkoitus on vain pönkittää puhujan egoa ja harhauttaa hyväuskoisia. Arvo selittää epäilevälle äidilleen omaperäisiä tutkimusmenetelmiään: ”Työstän historian sisäkkäisiä kerroksia ajattelun luontaista kehämäisyyttä hyödyntäen.” Ohittamattomaksi dokumentikseen hän on löytänyt isänsä entisen pakettiauton resuisen huoltokirjan!
Kehitystarina, kotiseuturomaani, psykologinen romaani. Muun muassa näiden määritteiden alle Elämäni mustimpia hetkiä sopii sovitella.
Romaanin ulkoinen juoni rajoittuu lähinnä vaimon reagoinnin ja Arvon aikuistumisen odotteluun. Mutta odotellessa on erinomainen tilaisuus ”vaeltaa vailla pidäkkeitä ja ilman johtolankaa ilmiöstä toiseen” ja tutustua Arvon lapsuuteen, perheeseen, sukuun, naapureihin, kavereihin, kiusaajiin ja kylänmiehiin.
Se totisesti kannattaa, sillä Lehtoisten maisemissa tapahtuu monenlaista merkillistä ja liikkuu nimiään myöten originelleja henkilöitä, muun muassa sellaisia kuin Runo-Ilja, Enosetä, Himo, Raukka ja Taivaanisä.
Jumalasta ei tässä tapauksessa ole kyse, vaikka Arvo kovasti taivaankantta tutkaileekin.Taivaanisä on ihan tavallinen peltiseppä. Hän on Arvon isä ja kaikin puolin kelpo kasvattaja, paitsi kriisitilanteissa, jolloin hän ottaa ja häipyy. Arvo on siis selvästi isänsä poika, vaikka muitakin oletuksia on ilmassa.
Pakoon vai päin -ristiriidan ohella romaanin johtoteemoja on huijaaminen.
Jokainen huijaa, kuka milläkin tavalla. Petkuttaminen on Känkäsen romaanissa luonnonlaki. Se on elämässä selviämisen ehto.
Myös kirjallisuus on huijaamista. Hyvää juttua pitää aina vähän värittää, neuvoo Runo-Ilja Arvoa, ja Arvo ymmärtää tarinankerronnan jujun oppi-isänsä tuotoksia lukiessaan: ”Tämähän on pelkkää valetta. Tai ei pelkkää, mutta aika paljon. Toisaalta, tämä voisi olla totta.”
Voitkos paremmin määritellä kaunokirjallisuuden.
Raija Hakala
