Tekijänsä näköinen romaani

Kirjat

Claes Andersson: Oton elämä. Suomentanut Liisa Ryömä. 240 sivua. WSOY 2011.

Claes Anderssonin tuorein teos Oton elämä on määritelty aikalaisromaaniksi. Sen päähenkilö Otto muistuttaa kuitenkin siinä määrin kirjoittajaansa, että romaania lukee väkisinkin osin omaelämäkertana.

Ymmärrän silti hyvin Anderssonin genrevalinnan. Romaanissa saa tilittää elämäänsä ja tuntojaan muttei ole pakko nojata koko ajan tosiasioihin. Halutessaan saa rohkeasti sukeltaa mielikuvitukseensa ja seikkailla toiveissaan ja unelmissaan.

Myös muotona romaani on elämäkertaa sallivampi. Ikääntyvän Oton elämä ja ajatukset virtaavat sinne ja tänne. Minäkertoja pohtii uskaliaasti vuoroin suuria ja pieniä asioita, onnen olemusta siinä kuin radion säätiedotuksia, ja herkät ja ronskit tunnelmat huuhtovat hänen päiviään kuin vuorovesi.

Erityisen tärkeitä Otolle ovat musiikki, lukeminen ja kirjoittaminen. Yksi Oton kirjallisista löydöistä on ollut ruotsalaisen näytelmäkirjailijan Lars Norénin omaelämäkerta vuosilta 2000-2005.

Samantapaista sommitelmaa hän näyttää havittelevan omistakin kirjoituksistaan. Arkiset puuhat, ruumiilliset riesat, rahankäyttö, pelihimo, huono omatunto, luomisen tuska ja riemu, irrottelu ja vakavoituminen, kaikki yhteen pakettiin! Otollekin kirjoittaminen on hukkumisen vastalääke, ”taistelua tukehtumista vastaan”.

Ja lähestyvää kuolemaa vastaan, sillä siitäkin romaanissa on paljolti puhe.

Vaikka Otto tuntee itsensä suorastaan onnelliseksi kirjoituspöytänsä ääressä ja käyttäytyy kuin nuorukainen ihastuessaan saman portaan punatukkaiseen ”itkuterapeuttiin”, vanhuuden vaivojen lisääntymisessä hän ei koe mitään hyvää.

Romaani tihkuu itseironiaa ja tummaa huumoria: ”Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!”

Samalla hän haaveilee täydellisestä lähdöstä keskellä jazzin taivasta, ”että saisi kuolla kesken soolon hyvässä kappaleessa”. Otto siis on kuin onkin optimisti. Hän on elänyt hyvän elämän eikä se vielä ole ihan ohitse.

Oton elämä on viisas ja helposti lähestyttävä kirja. Andersson kirjoittaa Ottonsa kirjavista vaiheista ja töistä kiinnostavasti mutta erittelee samalla hänen tunteitaan, vaikeuksiaan ja onnistumisiaan jokamiehen näkökulmasta. Otto ei ole sankari; julkkiksenakin hän on ihan tavallinen ihminen.

Psykiatrina Andersson osaa tietysti panna Ottonsa erittelemään kokemaansa ja näkemäänsä tavallista kadunmiestä tarkkanäköisemmin ja analyyttisemmin. Mutta besservisseriksi hän ei sorru.

Siksi Anderssonin Oton seurassa viihtyy niin hyvin. Ei puhuta tyhjää. Pysytään oleellisissa ja ollaan ihmisiksi.

Raija Hakala