Kirjenippu ei ehtinyt uuniin

Kirjat

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. 301 sivua. SKS 2011.

”Ystävä vaikenee, polttaa, niin minä teen.” Näin kirjoitti taiteilija Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) ystävälleen metsänhoitaja Einar Reuterille syyskuussa 1919. Schjerfbeck kehotti kaikkia polttamaan hänen lähettämänsä kirjeet, koska viestit ovat henkilökohtaisia.

Kaikki eivät taiteilijan pyyntöä noudattaneet – ei aina hän itsekään – kertoo ruotsalainen taidehistorioitsija ja tietokirjailija Lena Holger, joka on toimittanut teoksen Schjerfbeckin luottoystävälleen ja taiteilijakollegalleen, Maria Wiikille, lähettämistä kirjeistä.

Kirjeet säästyivät sattumalta. Wiikin omaiset olivat tämän kuoltua toimittaneet kirjeet niiden lähettäjälle.

Tammisaaressa syksyllä 1928 taiteilija teki suursiivousta ja poltti papereitaan. Paikalle saapui tervehtimään vanha ystävä ja taiteen ihailija lääkäri Erik Calonius. Huomatessaan tuleen menossa olevan kirjenipun hän korosti niiden taidehistoriallista arvoa.

Schjerfbeck lahjoitti vieraalleen sinetöidyn paketin, jota ei saanut avata ennen hänen kuolemaansa.

Gyllenbergin säätiö osti kirjeet Caloniuksen suvulta vuonna 2005 ja päätti julkaista kirjeet teksti- ja lähdekriittisenä laitoksena. Yli 40 vuotta Schjerfbeckiä tutkineelta Lena Holgerilta työ vei seitsemän vuotta.

Tutkijoiden käytössä on lisäksi Åbo Akademin kirjastossa parituhatta taiteilijan kirjettä. Suurin osa niistä on osoitettu läheisille ystäville, Reuterin lisäksi taiteilija Helena Westermarckille.

Kirjeitä Schjerfbeck kirjoitti päivittäin. Hän ei pitänyt päiväkirjaa tai laatinut muistelmia. Kirjeiden merkityksessä Holger näkee yhtäläisyyksiä nykypäivän digitaaliseen viestintään.

Silti minä maalaan on huolella, kauniisti toimitettu teos. Kirjeet päästävät hämmentävän liki lähes eristyksissä Hyvinkäällä ja Tammisaaressa äitinsä kanssa eläneen Schjerfbeckin elämää, ajatuksia ja sitä tapaa, jolla hän työskenteli.

Teokseen valitut maalaukset ja Holgerin oheen laatimat tekstit taustoittavat ja avaavat kirjeiden sisältöä.

Schjerfbeck kertoo työmenetelmistään, värin sekoittamisesta; siitä, miten hän ”tappaa” sävyn ennen kuin se saa voimaa. Kauniin maalaaminen ei ole hänestä kiinnostavaa.

Hänellä on vaikeus saada sopivia malleja, joita hän voisi käsitellä, kuten hän tahtoo. Hän on haluton puhumaan malliensa kanssa.

Omakuvat antavat vapauden tehdä kokeiluja. Asetelmat ovat ainakin hiljaa. Hän valitsee mielellään hyvin säilyviä hedelmiä, sillä hän työskentelee hitaasti. Lonkkavika vaivaa häntä koko elämän ajan ja tekee liikkumisen vaikeaksi.

Schjerfbeck pohtii aiheita ja näyttelyjä. Häntä vaivaa alituinen epävarmuus, mitä hän asettaisi esille, missä ja miksi ylipäänsä. Huono itsetunto leimaa koko hänen elämäänsä.

Hän on ylpeä ja herkkä, suoraselkäinen ja vaikuttaa joskus jopa besserwisseriltä neuvoessaan maalarisiskojaan. Hän ei tingi näkemyksistään, vaan mieluummin vetäytyy. Hän ei mukaudu ajan naiselle asettamiin porvarillisiin sääntöihin.

Schjerfbeckiltä puuttuu jatkuvasti työrauha. Taloustyöt varastavat ajan. Kylmyys ja pimeys, kivut ja säryt estävät työntekoa. Hänellä on äitinsä kanssa taloudellisia huolia.

Hän kaipaa Pariisia ja riippumatonta elämää, rauhassa maalaamista. Ateljee hänellä on vasta syksyllä 1925 Tammisaaressa.

Välillä hän tuntee kaikkien nykivän häntä vaatteista: ”antakaa minulle taulu”, ”mitä te aiotte seuraavaksi maalata”.

Jokaisessa kirjeessä hän valittaa. Murheiden lista vaikuttaa loputtomalta. Silti hän piirtää ja maalaa tuhansia teoksia, kuten Lena Holger kirjoittaa.

Sinikka Viirret