Peittelevää puhetta ja mustaa huumoria

Teatteri

Martin McDonagh: Pääkallo Connemarassa. Ohjaus Juha Vuorinen ja lavastus Tuuli Seppälä (vier.). Rooleissa ovat Pekka Johansson (Mick Dowd), Marketta Airo (Maryjhonny Rafferty), Pekka Hänninen (Martin Hanlon) ja Eero Rannio (Thomas Hanlon). Suomenkielinen kantaesitys oli Kemin kaupunginteatterissa lauantaina 14.1.2012.

Yksi aikamme merkittävimmistä irlantilaisista näytelmäkirjailijoista, Martin McDonagh on syntynyt Lontoossa irlantilaisille vanhemmille.

Pääkallo Connemarassa on keskimmäinen osa irlantilaiseen Leenanen kylään sijoittuvasta trilogiasta.

McDoughin teksti on näennäisesti karkeatyylistä tyhjänpuhumista, jossa määritellään käsitteitä hiuksia hauskasti halkomalla. Kyläläisten keskinäisissä suhteissa sävy on ”vihjailevaa ja panettelevaa”, kuten poliisi Thomas asian määrittelee.

Pääkallo Connemarassa on puhenäytelmä. Sen musta huumori ja juonen eteneminen ovat riippuvaisia siitä, miten puheen virran vaihtelut saadaan välitettyä katsojalle.

Kemin teatterin pienelle näyttämölle on viritetty neljän näyttelijän kvartetti, joka tekee tiimityötä. Raskaaseen, mitäänsanomattomaan tekstiin näyttelijät saavat vihjailevia sävyjä, jotka juoksuttavat tarinaa eteenpäin.

Pekkojen Johansson ja Hänninen roolihenkilöiden, Mick ja Martin, suhde pääkalloihin on erilainen, mutta yhtä intohimoinen. Connemarassa virtaa suomalais-irlantilaiseen tapaan viina, tässä tapauksessa kotipolttoinen. Voimakasta humalatilaa esittävät näyttelijät säilyttävät ymmärrettävän ilmaisun kiitettävästi.

Juha Vuorisen ohjauksessa karmiva tarina saa kaksi tasoa. Näkyvä ja kuuluva taso ajelehtii aggressiivisen kielenkäytön ja anteeksipyytelyn välillä. Toinen taso kulkee puheen taustalla. Se vihjailee tapahtumista, joista kylällä juoruillaan.

Tämä toinen ulottuvuus kulkee ikään kuin puheen kantoaalloilla. Mystiset, ilmassa olevat kysymykset eivät saa missään vaiheessa tyhjentävää vastausta. Tälle tasolle on viritetty jännite, joka kantaa odotuksineen näytelmän loppuun saakka.

Ohjaus on jäntevää ja ratkaisut perinteisiä, mutta tähän kokonaisuuteen sopivia. Näytösten väliset siirtymät on toteutettu välihimmennyksin ilman esitystä häiritseviä näppäryyksiä.

Tuuli Seppälä on valinnut selkeän, perinteisen lavastustyylin. Näyttämön vaihdot tupainteriööristä hautausmaan kummitusmaiseen ulkotilaan ovat toimiva ratkaisu.

Näytelmän teksti on niin hallitsevaa, että lavastuksen tekeminen arkipäivän ympäristöksi on oikea ja onnistunut valinta. Samoin irlantilaisen laulelman kuulaus ja yksinkertaisuus ovat omiaan luomaan irlantilaiseksi kokemaamme henkistä tilaa.

Leenane-trilogian ennen Suomessa näkemättömän osan kantaesittäminen Kemin kaupunginteatterissa on tervetullut teko ja kohottaa teatterin roolia kansainvälisen tietoisuuden ylläpitäjänä.

Kari Lunnas