Kun itä kohtaa lännen

Kirjat

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suomentanut Tuula Kojo. 433 sivua. Tammi 2011.

Vuoden 2006 kirjallisuusnobelistin Orhan Pamukin toinen romaani Hiljainen talo ilmestyi turkiksi vuonna 1983. Romaani kertoo sotilasvallankaappausta edeltävästä kesästä 1980 Istanbulin lähistöllä.

Aikuiset lapsenlapset tulevat vierailulle yhdeksänkymppisen mumminsa Fatman luo tämän ränsistyneeseen taloon, jossa taloudenpidosta on jo pitkään huolehtinut Recep-niminen kääpiö. Katkeroitunut vanhus käyttäytyy itsevaltaisesti ja karkeasti, ja vähitellen hänen ilkeytensä alkaa selittyä.

Syrjäseudulle on aikanaan jouduttu ukki Selâhattinin poliittisten näkemysten ja intohimoisen valistusinnostuksen takia. Lopulta lääkäri Selâhattin ei teekään muuta kuin kirjoittaa alati paisuvaa ensyklopediaansa, jonka on määrä länsimaistaa Turkki totaalisti.

Näkökulmia vaihtelemalla alkavat paljastua myös lastenlasten luonteet ja ongelmat.

Eletään murrosvaihetta. Vanhin, historioitsija Faruk, on menettänyt otteensa työhön ja juopottelee. Hänen Nilgün-sisarensa opiskelee sosiologiaa ja kannattaa kommunisteja, ja Metin-veli haaveilee kauniista naisista, komeista autoista ja Amerikkaan-muutosta.

Nilgünin lapsuudenystävä, Recepin veljenpoika Hasan, on itsetunto-ongelmissaan puolestaan ajautunut kyseenalaiseen oikeistolaiseen kaveriporukkaan, jossa ”oikeaa asiaa” ajetaan vaikka väkivalloin.

Tunnelma on iloton. Kolkossa talossa kaikuvat lähinnä Fatma-mummin vihaiset kepin koputukset ja äreä komentelu. Ollaan yhdessä mutta yksinäisiä, ja kukin henkilöistä hautoo mielessään omia vammojaan ja salaisuuksiaan.

Kirjan kaikki kolme sukupolvea elävät tai ovat eläneet kuin eksyksissä.

Mummi ja ukki ovat aikanaan etääntyneet toisistaan kuin itä ja länsi. Toinen ei ole halunnut elämäänsä minkäänlaista muutosta, ja toinen on yrittänyt muuttaa koko maailman. Heidän poikansa on seurannut isän jälkiä yhtä surkein seurauksin, ja kolmas sukupolvi syöksyilee sokeani kuka mihinkin suuntaan.

Erityisen osuvasti Pamuk kuvaa nuortensa etsikkovaihetta ja arvatenkin paljon omien ja lähipiirinsä kokemusten kautta. Isoveli Faruk tuo pohdintoineen romaaniin historian havinaa, ja Recepin kohtalo dramatiikkaa ja syvästi inhimillisen tason.

Pamukille sittemmin tyypillisiä teemoja ja aiheita Hiljainen talo tarjoaa useita. Selvin niistä on tietysti Turkin suhde Eurooppaan.

Teoksessaan Muita värejä Pamuk kirjoittaa parissakin esseessään, miten arka aihe Eurooppa on turkkilaisille. Hiljaisessa talossa, Turkin vertauskuvassa, kuvataan kaunokirjallisin keinoin parempiosaisten portteja kolkuttelevan ihmisen tila.

Kolkuttelu herättää yhtä aikaa toiveita, uteliaisuutta, hylkäämisen pelkoa ja torjumisesta nousevaa vihaa. Siksi huonoa itsetuntoa tulisi pönkittää eikä pilkata. Romaani tähdentää, että ihmisten tulisi suhtautua vanhaan ja uuteen yhtä välittömästi ja aidosti ja edetä pyrkimyksissään ilman arvostelun ja äkkimuutosten vimmaa.

Pamukin toisteleva, viipyilevä kerrontatyyli voi paikoin tuntua pitkäveteiseltä, mutta kirjan tarinoista ja tarkoista ulko- ja sisäkuvista voi myös nautiskella.

Hiljainen talo onkin malttavalle lukijalle hyvä keino sukeltaa Turkin viime vuosisadan ilmapiiriin, historiaan ja kulttuuriin. Ja tietysti nobelistin osaavaan kertomataiteeseen.

Raija Hakala