Elämänmittainen matka Roomaan

Kirjat

Viivi Luik: Varjoteatteri (Varjuteater). Suomentanut Anja Salokannel. 265 sivua. Tammi 2011.

”Niin öljypuun kuin ihmisenkin ainoa ja todellinen tehtävä on tyhjentyä ja avata sydämensä”, kirjoittaa Viron tunnetuimpiin nykykertojiin kuuluva Viivi Luik palkitussa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Varjoteatteri.

Teos on luokiteltu romaaniksi, mutta muistelman ja esseen välimaastossa edetään. Kirjailija kehii tapahtumia esiin aikajärjestystä rikkoen, mietteliäästi ja runollisesti.

Tapahtumien keskipiste on Rooma. Sinne kirjailija tuntee matkanneensa siitä lähtien, kun kolmivuotiaana näki kuvan Colosseumista. Se oli kirjassa, joka lojui revittynä erään virolaisen talon lattialla talonväen vangitsemisen jäljiltä.

Vasta lähes puoli vuosisataa myöhemmin Viivi Luik näkee Rooman omin silmin. Elokuun 1991 kansannousun kriittiset päivät ovat takanapäin, ja kirjailijan puoliso on määrätty Italiaan itsenäisen mutta köyhän Viron lähettilääksi.

Luik kertoo pariskunnan arjesta ikuisessa kaupungissa naamioleikkinä, jossa ”Viron valtion päivä on kaunis ja huoleton”, vaikka sen edustajat joutuvat jatkuvasti laskemaan vähiä rahojaan milloin kurjan asunnon vuokraan, milloin bussikyytiin tai hammaslääkäriin.

Häpeästä huolimatta kertoja ei ole katkera. Luik kirjoittaa kokemuksistaan terävästi ja huvittuneena, yksityiskohdilla herkutellen ja tarinoita kertoen. Rooman-kävijä löytää sivuilta paljon tuttuja ilmiöitä ja tunnelmia ja tempautuu mukaan kirjan erikoisiin ihmiskohtaloihin.

Erityisen lähellä kertojan sydäntä ovat kodittomat ja hyljeksityt, sodan ja vainon synnyinseuduiltaan karkottamat mierolaiset.

Kirjan toinen tärkeä, historiaansa väkevästi henkivä kaupunki on Berliini. Siellä kertoja on ollut aikanaan vuoden stipendiaattina.

Berliinissä Luik tutustuttaa lukijansa kirjan ehkä originelleimpaan ihmiseen, virolaiseen pastoriin herra Atspoliin.

Pastorin kertojalle ojentama sinivuokkoruukku on yksi teoksen monista symboleista, joiden ympärille kirjailija kutoo paitsi koskettavia elämäntarinoita myös romaanin taianomaista ilmapiiriä.

Suotta Luik ei ole valinnut kirjansa nimeksi viimeisen luvun otsikkoa Varjoteatteri. Koko elämä näyttäytyy hänen teoksessaan monenkirjavina teatteriesityksinä, sekä komedioina että tragedioina.

Luikin vahvan aistimuksellinen kertomatyyli luo jatkuvasti näyttämön kaltaisia tiloja, joissa henkilöt joko pakosta tai valinnoillaan ottavat kohtaukseen tarvittavan roolin, eikä siinä ole mitään moraalisesti väärää. Elämä on sellaista.

Varjoteatteri näyttää sydämeenkäyvästi mutta samalla lohdullisesti, kuinka loppujen lopuksi ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia taakkojensa alla kotia etsiviä vaeltajia.

Lukuelämyksestä huolehtii hienosti myös erinomainen suomennos.

Raija Hakala