Patikkaretki pelon maisemissa
- Pasifistina tunnettu David Grossman näyttää, millaisia ihmisiä jatkuva pelon ja koston kierre väistämättä kasvattaa.
Kirjat
David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Suomentanut Markku Päkkilä. 678 sivua. Otava 2011.”Vain kirjallisuuden avulla voi ymmärtää elämän moninaisuuden”, väitti israelilainen David Grossman haastattelutilaisuudessaan viime syyskuussa Helsingissä. Grossman romaani Sinne missä maa päättyy oli juuri ilmestynyt suomeksi.
Grossman valitsi sanansa taitavasti. Lähi-idän tilanne on niin sekava, että yhdellä romaanilla vyyhteä ei selvitetä, ei edes tiiliskiviromaanilla. Mutta näkökulmien ja kokemusten moninaisuuden Grossmanin romaanin jäljiltä ymmärtää sitäkin paremmin.
Grossman avaa silmiä samaan tapaan kuin Yasmina Khadra ns. terroristitrilogiallaan. Grossmanin näkökulma on israelilaisten ja siksi sopiva vastapari Khadran arabitaustaisille teoksille, erityisesti Israeliin sijoittuvalle Attentaatti-romaanille.
Vaikka Grossman menetti ennen kirjansa lopullista valmistumista vanhimman poikansa Libanonin sodassa 2006, Sinne missä maa päättyy -romaania on mahdotonta syyttää yksisilmäisyydestä.
Päähenkilön vaiheisiin eläytyessään ymmärtää erinomaisesti hänen pelkonsa arabimaailmaa kohtaan ja hätänsä Israelin olemassaolon puolesta. Samalla kuitenkin tajuaa tilanteen mielettömyyden ja vihanpidon lopettamisen välttämättömyyden.
Romaanin prologissa tutustutaan kolmeen sairaalassa hepatiitin vuoksi eristyksissä olevaan israelilaisnuoreen, Ora-nimiseen tyttöön ja Avram ja Ilan -nimisiin poikiin. Ulkona on meneillään ns. kuuden päivän sota.
Varsinainen tarina sijoittuu vuoteen 2000, jolloin henkilöt ovat jo viisissäkymmenissä. Naimisissa olleet Ora ja Ilan ovat eroamassa, ja sotavankeudessa elämänotteensa kadottanut Avram on eristäytynyt yksinäisyyteensä.
Kun Oran ja Ilanin nuorempi, armeijasta vapautuva poika Ofer ilmoittautuu äitinsä yllätykseksi Libanonin vastaiseen sotaoperaatioon, Ora ei uskalla jäädä kotiin odottelemaan uutisia vaan hankkiutuu niitä pakoon pitkälle patikkaretkelle Galileaan. Hän ottaa yhteyttä Avramiin ja pakottaa hänet mukaansa.
Alkaa vaivalloinen matka pyhäksi kutsutun maan kivuliaaseen lähihistoriaan ja arpisiin maisemiin ja voimia ja uskallusta kysyvä vaellus kolmikon keskinäisiin suhteisiin, ystävyyteen, rakkauteen, pelkoihin ja pettymyksiin.
Henkilöasetelma tuo mieleen Truffaut’n filmin Jules ja Jim, mutta filmin keveyttä, oikullisuutta ja elegisyyttä romaanista on turha etsiä. Sinne missä maa päättyy rakentuu painaville tunteille, oli kyse rakkaudesta tai surusta.
Koville joutuu lukijakin. Lähes seitsemässäsadassa sivussa on patikoitavaa, eikä Grossmanin hidasteleva ja seikkaperäinen eeppinen kerronta kevennä askelta. Matkaan lähdettyään päätöstään on kuitenkin mahdoton pyörtää.
Grossman tunkeutuu niin syvälle poikansa menettämistä pelkäävän äidin mielenliikkeisiin ja tuntoihin, että niistä on pääsemättömissä, ja eläytymään pakottavat muidenkin henkilöiden vaiheet ja kohtalot.
Erityisen tärkeäksi nousevat äidin ”matkakertomukset” poikansa varttumisesta. Oferin kehitystarinan kautta pasifistina tunnettu Grossman näyttää, millaisia ihmisiä jatkuva pelon ja koston kierre väistämättä kasvattaa.
Samalla kirjailija pyrkii tutkimaan, kuinka ihmiset sekasorronkin keskellä voisivat säilyttää vapautensa. Miten olla hyvä ihminen tässä paikassa tällaisena aikana? Hyvä kaiken uhallakin?
Lukijalle jää paljon ja kipeää mietittävää.
Raija Hakala
