Sieltä täältä siepattua elämää

Kirjat

Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. 426 sivua. Otava 2011.

Helsingin yliopiston estetiikan professorina pitkään vaikuttanut Aarne Kinnunen (s. 1930) miettii muistelmiensa aluksi, miksi ylipäänsä kirjoittaa muistelmia, ja vastaa kokeilevansa, mitä saa tulokseksi ja mitä jää sanomatta.

Samalla hän ajattelee kirjansa Päätoiminen elämä näyttävän hänelle ja lukijalle, millainen ihminen kirjoittaja on. Mahdotonta ei ole hänestä sekään, että lukija näkee muistelmia lukiessaan myös itsensä.

Kinnunen kirjoittaa olleensa itselleen monissa kohdin yllätys, ja yllätys hän on lukijallekin, ellei tämä häntä entuudestaan yhtään tunne.

Aarne Kinnunen on nimittäin kaikkea muuta kuin kuivakas pönöttäjä. Mm. huumoria ja komiikkaa tutkinut professori emeritus löytää huvittavuutta niin tavallisten ihmisten keskuudesta kuin akateemisistakin piireistä, ja hänen tyylinsä leimalliset piirteet ovat ironia ja itseironia.

Ironiassa on kuitenkin puolensa.

Kun Kinnunen muistelee lapsuus- ja nuoruusaikojaan, kertoo erinäisiä tapauksia savolaisesta koti- ja kouluympäristöstään, piirtää muutamin sattuvin vedoin originelleja henkilökuvia ja merkitsee muistiin heidän tahallisesti tai tahattomasti hupaisia repliikkejään, lukijalla on lystiä.

Mutta lysti lopahtaa, kun ironian kohteet alkavat löytyä julkisesta elämästä, media-, kustannus- ja yliopistomaailmasta.

Ei niin, ettei ironia olisi paikallaan sielläkin, mutta onko aiheellista nimeltä mainiten jaella sellaisia epiteettejä kuin ”aina kieroileva”, ”pöyhkeä”, ”täynnä myrkkyä oleva”, ”kyläsivistynyt”, ”vallanhimoinen”, ”teoreettisilta kyvyiltään nolla” jne.?

Korjaan: tietysti on aiheellista, eli aihetta varmasti löytyy, ja pilkalla on syynsä, jotka nekin jollain lailla selviävät. Mutta juoruilu on lukijan kannalta kovin epäkiinnostavaa, eivätkä letkauttelut vaikkapa väitöskirjan teon pitkittymisistä tee tekstistä yhtään hupaisampaa.

Sen sijaan Kinnusen kuvaus akateemisen maailman tapaperinteestä naurattaa, ja yliopiston kyseenalainen työilmapiiri, sen syyt, ilmenemismuodot ja seuraukset on varmasti aiheellista nostaa parannusten toivossa näkyville. Kuten moni muukin epäkohta.

Kinnusen ajatukset hyvästä opetuksesta ja opettajasta ovat kiinnostavia, vaikka oppilaiden määrien ja menestymisten vertailu ja luettelointi haiskahtaakin itsekehulta. Muutoinkin ihmettelin tekstissä esiintyvää kilpailuhenkisyyttä, menestymisten ja onnistumisten korostamista, vaikkei kirjoittaja toki pimittänyt epäonnistumisiaankaan.

Persoonallinen opettaja Kinnunen on varmasti ollut, ainakin, jos hänen puheensa on sellaista, kuin hänen muistelmansa antavat olettaa: nasevaa, suoraa ja kansanomaista.

Välistä Kinnusen toisinajattelu ja rajut sananvalinnat suorastaan säikäyttävät. Viimeaikaisten uutisten valossa ajatusta kiusanteosta ”luonnollisena kasvatuksena” on vaikea niellä, ja hänen kuvauksensa suorasukaisuus vaikkapa Pitkäniemen mielisairaalan 50-luvun pottakuorosta hirvittää – mikä ilmeisesti on tarkoituskin.

Kirjan sirpaleista, hyppelehtivää ja toistelevaakin rakennetta kirjoittaja perustelee sillä, että muistelmilla ei ole kanonisoitua muotoa eikä järjestystä.

Eipä niin. Mutta ei tarkempi järjestely eikä varsinkaan karsiminen olisi pahaakaan tehnyt.

Raija Hakala