Halosen EU- ja eurousko ei horju
Huolestuttavan huonoksi kääntynyt talouden tila Euroopassa koettelee suomalaisten EU- ja eurouskoa. Läheskään kaikki kansalaiset eivät enää luota integraation ja yhteisen valuutan voimaan.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen tarttui odotetusti aiheeseen kahdentoista vuoden presidenttikautensa viimeisessä uudenvuodenpuheessaan. Halosen mielestä Euroopan unioniin liittyminen on rakentanut yhteistä arjen turvallisuutta.
Presidentti muistutti jäsenyyden tuomista eduista. Vientimahdollisuudet ovat kasvaneet ja se on merkinnyt työtä suomalaisille.
Nuoret ovat hyötyneet aiempaa selvästi monipuolisemmista opintomahdollisuuksista. Kotitaloudet ovat saaneet asuntolainaa historiallisen matalalla korolla.
Yksikään maa Euroopassa ei ole Halosen mukaan niin suuri, että selviäisi taloudellisesti yksinään. Halonen ilmeisesti otti tässä kantaa EU:n uuteen ”käytäntöön”, jossa suurimmat jäsenmaat linjaavat yhteisten ratkaisujen suunnan ja sisällön.
Parasta olisi pyrkiä ratkaisemaan eurooppalaisen yhteistyön ongelmat, Halonen opasti. Tähän yhteyteen olisi luontevasti sopinut presidentin arvio myös Suomen nykyisen EU-politiikan tyylistä.
Monien mielestä Suomi on itse omilla linjaratkaisuillaan vaikeuttanut tarpeettomasti jäsenmaiden yhteistyötä ja vahingoittanut myös omia vaikutusmahdollisuuksiaan.
Taloudellinen eriarvoisuus ja sen seuraukset ovat lähes joka vuodenvaihde olleet jollain tavoin mukana Halosen puheessa.
Nyt presidentti kiinnitti huomiota tuloerojenkasvun aiheuttamiin terveyseroihin. Erot eri väestöryhmien elinajanodotteessa ovat lisääntyneet merkittävästi.
Ylimmän ja alimman tuloluokan miehillä eroa elinajanodotteessa on jo lähes kolmetoista vuotta. Se on suorastaan hurja ero maassa, jossa eläkeiän nostosta on tullut lähes pakkomielle.
Toisaalta myös lapsiköyhyys on lisääntynyt. Myöskään nuorten syrjäytyminen ei saa Halosen mukaan kuulua yhteiskuntaamme.
Eriarvoisuuden kasvu ei ole Halosen mielestä mikään luonnonvoima, vaan se voidaan torjua. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja toteuttamisen taitavuudesta.
Kaikki seitsemään Halosen paikalle ja seuraajaksi havittelevaa käyttää – hieman eri painotuksin – saman suuntaisia puheita.
Se, että eriarvoisuus ja osattomuus näyttävät viime vuosina vain lisääntyneen, vie uskoa siihen, että presidentin roolilla arvojohtajana olisi lopulta suurtakaan painoa.
Halostakaan ei voi moittia yrityksen puutteesta, ja moni seuraajaehdokas korostaa omaa arvojohtajuuttaan.
Jotain historian oikkua on siinä, että suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja toisten kunnioittaminen, jotka ovat aidointa Tarja Halosta, ovat haastettu aivan uudella tavalla juuri hänen valtakautensa lopulla.
Suomi on huolestuttavalla tavalla levottomampi ja eripuraisempi maa kuin vaikkapa vain vuosi sitten, Halosen edellisen uudenvuodenpuheen aikoihin.
