Ovatko puolueiden Lto:t lomautettu vai lopetettu?
Presidentinvaalien alusviikkojen mukava yllätys on ollut se, että yksikään ehdokas ei ole joutunut mustamaalauksen tai parjauksen kohteeksi. Eri ehdokkaiden kampanjoissa on keskitytty pääosin asiaan.
On toki poikettukin asianlinjalta. Median taholta ehdokkaita on patisteltu milloin kävelykisaan, milloin kokkaamaan mieliruokiaan. Nämä eivät ole aivan ydintä presidentin viranhoidossa, mutta ei näistä hömppäjutuista taida olla mitään haittaakaan.
On epäilty, että hyvän hallituksen leikattua puolueiden rahoitusta nämä ovat joutuneet lakkauttamaan niin sanotut Lto:t eli likaisten temppujen osastonsa.
Puolueen organisaatiokaavaan piirrettynä laatikkona niitä ei ole tietenkään ollut koskaan olemassakaan, mutta jonkinlaisena oto-työnä niillä on pitkä ja musta historia suomalaisessa politiikassa.
Lähes kaikista presidentinvaaleista löytyy loan heittoa ja likaisia temppuja. Kaikkien aikojen pohjanoteerauksena pidetään vuoden 1956 vaaleja, joissa Urho Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran tasavallan presidentiksi. Parjausaallossa Kekkonen lähes demonisoitiin, eikä tekemättä jäänyt temppuakaan, joilla hänen valintansa toivottiin voitavan estää.
Nämä vuosikymmenien takaiset tempaukset on nähtävä ajan taustaa ja politiikkaa vasten. Siihen aikaan puolueet vielä erottuivat oikeasti toisistaan ja vaalit – myös eduskuntavaalit – nähtiin useimpien puolueiden piirissä armottomana taisteluna Suomen suunnasta.
Ulkopolitiikalla oli siihen aikaan Suomelle paljon fataalimpi merkitys kuin tänä päivänä. Presidentti oli myös selkeä – ja käytännössä ainoa – ulkopolitiikan johtaja. Presidentinvaaleihin liittyvä latinki oli jotain aivan muuta kuin tänä päivänä.
Suoran kansanäänestyksen presidentinvaaleista likaisimmat olivat vuoden 1994 vaalit. Neuvostoliitto ja sen pienet itäeurooppalaiset alusmaat olivat murtuneet ja Suomi sätkytteli syvässä lamassa.
Politiikan ulkopuolelta kuin rakettina tullut Martti Ahtisaari joutui ankaran huhumyllyn kohteeksi. Mtv3:n uutisten nyt jo 30-vuotisen historian raskain moka löytyy vuoden 1994 vaaleista. Vain pari päivää ennen vaaleja kerrottu perätön noottiväite todennäköisesti pudotti Paavo Väyrysen vaalin toiselta kierrokselta.
Vuoden 2000 vaaleissa Tarja Halosen kampanjaa yritettiin kampittaa sillä, että Halonen ei kuulu kirkkoon. Esko Ahosta tuli etäinen kännykkäisä, kun Lasse Lehtinen termin keksi.
Presidentin valtaoikeudet ovat jo vähäiset, mutta muodollisia valtuuksia enemmän presidentin asemaa ja arvovaltaakin on syövyttänyt politiikan arki. EU ja Eurooppa ovat – paljolti ikävillä uutisillaan – hallinneet yhteiskunnallista keskustelua.
Suomen presidentti on tuskin koskaan vaikuttanut julkisuudessa niin vähän sekä henkilönä että instituutiona kuin Tarja Halosen toisella kaudella. Olisikin itse asiassa yllättävää, jos tuosta hiipuvasta asemasta nousisi samanlainen parjausten siivittämä rähinä ja taistelu kuin joskus aikaisemmin.
Vaalin todennäköisellä toisella kierroksella peli voi silti koventua. Silloin jäljellä on vain kaksi ehdokasta. Asetelma jyrkkenee. Viimeistään silloin näemme, ovatko puolueiden likaisten temppujen osastot lomautettu vai kerrassaan lopetettu.
