Maaperän aarteita ei pidä myydä alehintaan

Pohjoisen ja itäisen Suomen vallannut kaivosinnostus on nopeasti hiipunut. Päivän polttavia syitä kriittisiin näkemyksiin ovat erityisesti uusien kaivosten ympäristöongelmat.

Ongelmia on ilmennyt näkyvimmin Sotkamon Talvivaaran nikkelikaivoksella ja Raahen kultakaivoksella. Kaivosyhtiöillä on ollut kiire saada tuotanto käyntiin ennen kuin kaikki tarvittavat ympäristönsuojelulliset toimet on tehty valmiiksi.

Kaivoksia valvovat viranomaiset ovat myös saaneet arvostelua osakseen. Lupien on katsottu hellinneen liian helpolla.

Ympäristöministeriö on ryhtynyt ärhäkkäästi vaatimaan suojeluasioita kuntoon ja ministeri Ville Niinistö (vihr.) on jo uhannut kaivosten pysäyttämisellä. Niinistö haluaa myös lisää ympäristövirkamiehiä.

Pahimmassa tapauksessa löytyisi vain joukko uusia virkamiehiä, jotka hakevat virkavapaata ryhtyäkseen kaivosyhtiöiden palvelukseen.

Menettely ei ole laitonta, mutta pitäisi myös ymmärtää miltä se näyttää. Hyväpalkkaisissa kaivosyhtiön hommissa keikkailu voi hyvinkin herättää jääviysepäilyjä. Ehkä olisi sittenkin parempi puhua valvonnan laadusta kuin määrästä.

Ympäristökysymykset eivät ole ainoita huolenaiheita. Koko suomalainen kaivososaaminen tuntuu pudonneen kelkasta parissa vuosikymmenessä. Osaamisen jatkumo katosi, kun valtiollinen malminetsintä ja kaivosteollisuus ajettiin alas.

Kun omista aarteista luovuttiin pilkkahintaan, ei Suomella ole enää varaa omaan kaivostoimintaan. Tilalle ovat tulleet ulkomaiset kaivosjätit.

Suomi on kaivosrintamalla houkutteleva kohde. Moniin muihin maihin verrattuna kaivosyhtiöiden oikeudet ja mahdollisuudet ovat huomattavan hyvät.

Suomalaisten kaivosintoa lisää käsitys, että yhtiöt pitää toivottaa tervetulleeksi, kun nämä kerran suostuvat maahamme tulemaan. Kaivoslakia on uudistettu, mutta edelleenkään kaivostoimintaa ei suuremmin hankaloiteta.

Niin pitää ollakin, mutta Suomen ja suomalaisten pitää myös katsoa sen perään, että kaivoksista on paremmin hyötyä meille itsellekin. Onkin heitetty esiin ajatuksia kaivostoiminnan tehokkaammasta verottamisesta.

Vihreiden suunnalta vaaditaan louhintamaksuja tai -veroja. Louhintamaksu ei kuitenkaan ole järkevä ratkaisu. Maksu nimittäin rokottaisi tuntuvasti jo toiminnan alussa, paljon ennen kuin tuottoja on edes odotettavissa.

Toinen malli voisi olla esimerkiksi Australiassa käytössä oleva kaivoksen voittojen verottaminen, jopa tuntuvalla tavalla. Voittojen verottamisessakin voi olla ongelmia. Kaivosten toiminnan täytyy olla niin läpinäkyvää, ettei tuloja voitaisi siirtää muualle esimerkiksi konsernin sisäisin toimin.

Sodankylässä odotetaan suuria Kevitsan kaivokselta ja muilta suunnittelun alla olevilta hankkeilta. Kevitsan arvioitiin riittävän 40:ksi vuodeksi, mutta yhtiö on ilmoittanut kaivavansa esiintymän tyhjäksi 20:ssä vuodessa. Tästä tehokkuudesta ei Sodankylässä kannata lainkaan riemuita.

Kaivostoiminnasta yhteiskunnalle otettavista lisähyödyistä ei innostuta ainakaan työ- ja elinkeinoministeriössä. Ymmärrettävä peruste on se, että tehdyistä sopimuksista ja luvatuista toimintaehdoista on pidettävä kiinni.

Pitäisi kuitenkin koko yhteiskunnan edun nimissä osata vaurastua maltilla. Kaivoksia tulee Suomeen joka tapauksessa, jos ja kun ovat tullakseen. Maailma tarvitsee jatkuvasti kiihtyvää vauhtia maaperän rikkauksia. Ja hinta nousee. Ei Suomen pidä aarteitaan kenkätä alehintaan.