Loistelias sinfoniakonsertti
Konsertit
Kuusisto ja Ludwig. Kemin kaupunginorkesteri. Kapellimestarina Jaakko Kuusisto ja solistina Sanna Palas-Lassila, sello. Kemissä Sauvon salissa 6.2.2010.Muutaman vuoden aikataulujen järjestelyjen jälkeen Kemin kaupunginorkesteri sai vierailevaksi kapellimestarikseen Jaakko Kuusiston. Vierailevat johtajat ovat aina olleet piristysruiske kaupunginorkesterille. Etenkin tällä kertaa kun Kuusisto on myös huippuviulisti, osasi hän taikoa orkesterin jousistosta loisteliaita sävyjä.
Avausnumerona kuultu Jean Sibeliuksen Kurkikohtaus Arvid Järnefeltin näytelmään osoitti jousiston hämmästyttävän pehmeän ja täyteläisen soinnin.
Perinteiseen sinfoniakonserttiin kuuluu myös konsertto. Tällä kertaa ohjelmistossa kuultiin Joonas Kokkosen Sellokonsertto, säveltäjänsä ainoa konsertto, jonka on omistettu Arto Norakselle. Se on sävelletty vuonna1969, tunnetuin teos ooppera Viimeiset kiusaukset puolestaan vuonna 1975.
Oopperan vapaatonaalinen tematiikka tuntuu kumpuavan paljon myös Sellokonserton sävelmaailmasta. Kokkonen itse sanoo, että taideteoksen on itse puhuttava puolestaan, selittämisestä se ei parane, vaan huononee. Timo Mäkisen haastattelussa (1979) Kokkonen pitää konserttoa tietynlaisena manifestaationa siitä, minä siinä vaiheessa säveltäjä on ymmärtänyt solistikonsertolla. Ja säveltäjä pitää sellon osuutta konsertossa vaikeana.
Solistina kuultu sellotaiteilija Sanna Palas-Lassila on opiskellut Noraksen johdolla. Kokkosen konsertto soi kauttaaltaan loisteliaasti. Toisen osan alku oli kuin Kiusausten Paavon tanssiinkutsu, hilpeän synkkä, kolmas soi kauniin ahdistavasti, mutta samalla vapauttavasti. Kadenssi todisti taitelijan niin teknisestä kuin älyllisestä otteesta teokseen.
Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 4 B-duuri op 60 ei kuulu säveltäjänsä hittituotteisiin, kuten Kuusisto haastattelussa (PS 4.2.) totesi. Mutta säkenöivää Beethovenia teos on kuitenkin. Kemin kaupunginorkesteri oli tarttunut haasteeseen voitokkaasti.
Kuusisto osasi nostaa sävellyksen dynamiikan ja nyanssit hienosti esiin. Orkesterin soitto oli kurinalaista ja täsmällistä johtajaa seuraten. Viimeisestä osasta Allegro ma non troppo syntyi kuin jännittävä leikki, jossa sai pidätellä henkeään.
Finaaliin sisältyy monia vilkaisuja menneeseen. Se asettaa fagotin koetukselle kertauksessa ja basson codassa. Schumann näki sinfonian kreikkalaisena neitona, Weber halveksui nuottien niukkaa määrää etenkin hitaassa johdannossa. Mutta teoksen tilavaikutelma on suunnaton.
Mutta Sauvon sali ei ole orkesterille oikea konserttisalitila. Konserttisali on saatava.
EJ Posti
