Isä, älä lyö!

Kirjat

veden päällä. 320 sivua.

Tammi 2010.

Peter Franzénin (s. 1971) omiin lapsuuskokemuksiin pohjaava esikoiromaani Tumman veden päällä on saanut runsaasti huomiota. Yksi syy on tietysti se, että kirjoittaja on jo entuudestaan median tuttu. Toinen on kirjan arka aihe, perheväkivalta.

Franzénin esikoisteos ansaitsee kuitenkin huomiota ennen kaikkea onnistuneena romaanina. Kirja kuvaa elävästi ja satuttavasti keskushenkilönsä nuoren Peterin eli Peten paria lapsuusvuotta koulun aloittamisen molemmin puolin.

Franzén malttaa olla mässäilemättä väkivallalla. Hän tarkastelee perhesuhteita uteliaan, hämmentyneen ja pelokkaan mutta usein myös onnellisen pikkupojan silmin ja korvin. Peten elämä ei ole vain uhkaa ja ahdistusta, vaan siinä on paljon myös vapauttavia hyvän olon ja riemunkin aikoja tai ainakin hetkiä.

Lyhyet, tiukat lauseet ja minäkertojan tarkat havainnot itsestä ja ympäristöstä tekevät tilanteista konkreetin ja uskottavan tuntuisia, ja lapsen kokemuksiin on siksi helppo eläytyä.

Aikuisten maailma näyttäytyy Petelle käsittämättömänä ja ennakoimattomana. Ihailua herättävä, poliisina työskentelevä isäpuoli muuttuu humalassa kuin taikaiskusta tunnistamattomaksi raivopääksi, kunnes anelee pian taas anteeksiantoa ja lupaa itkien parantaa tapansa. Lapsen on pakko olla tarkkana, että osaa kulloinkin olla oikealla tavalla.

Tärkein tuki on pappa

Tumman joen päällä tuo helposti mieleen muutaman vuoden takaisen toisen vaikuttavan omaelämäkerrallisen lapsuuskuvauksen, nimittäin Hannu Väisäsen Vanikan palat. Myöskään Väisäsen pikkupojan Anteron lapsuus ei suju lastenoikeuksien julistuksen mukaisesti.

Väisäsen romaanissa raskaita kokemuksia tasapainottaa railakas huumori ja tilannekomiikka. Kirjailija laastaroi lapsuutensa kipeitä asioita nauramalla niille kuin kommelluksille.

Franzén on totisempi. Hän ottaa niskalenkin lapsuudestaan kirjoittamalla Petestään kotielämän pimeistä puolista huolimatta varsin tavallisen pikkupojan, jonka ympärillä on paljon myös suojaa ja rakkautta.

Vaikka romaanissa on selkeä hyvät-pahat-asetelma, henkilökuvat eivät ole mustavalkoisia. Petelle rakas ja lapsiaan vilpittömästi rakastava äiti ei aina osaa toimia kriisitilanteissa parhain päin, ja mustasukkainen isäpuolikin on kaikessa raadollisuudessaan lähes traaginen.

Biologisessa isässä on stadin slangeineen tyypittelyä, mutta hahmo on inhimillinen ja hauska, ja isovanhemmista erityisesti viisaaseen ja leikkisään pappaan ihastuu välittömästi. Jos kaikilla lapsilla olisi tällainen isovanhempi, lastenpsykiatrian jonot lyhenisivät huomattavasti.

Katso minuun pienehen

Saattaa olla, että Keminmaalla lapsuutensa viettäneen Franzénin romaania luetaan näillä seuduin tunnistettavuuksia etsien. Suosittelen kuitenkin unohtamaan tirkistelyn, vaikka Franzén käyttääkin ihmisistä ja paikoista niiden oikeita nimiä ja hyödyntää osuvasti entisen kotiseutunsa puhetapaa. Teos on puhtaasti kaunokirjallinen ja palkitsevimmillaan juuri sellaisena.

Peten maailmasta jokainen löytää lapsuusmuistojaan. Franzén erittelee Peten puuhia, ajatuksia ja tunteita havainnollisesti ja kuvaa hänen arkuuttaan, syyllisyydentuntojaan ja pelkojaan riipaisevasti. Aika ajoin tuntee suorastaan pakottavaa tarvetta rientää hänen avukseen.

Lyhyitä lukuja lukee kuin napakoita tilannenovelleja, mutta Franzén piirtää romaaniinsa myös pitkää juonellista kaarta vastavoimineen, kliimakseineen ja käännekohtineen. Tekniikka toimii, vaikka onkin perinteinen.

Romaanin pääaihe on kieltämättä rankka ja pohjavire tumma. Mutta tumman veden pinnalla on runsaasti valon läikkeitä, ja seesteinen lopetus luo toivoa paremmasta. Samalla romaani toimii väkevänä hätähuutona turvallisen lapsuuden puolesta.

Raija Hakala