Aina kolmanteen ja neljänteen polveen
- Essi Tammimaa tunkeutuu taitavasti kaikenikäisten naistensa ihon alle ja kuvaa heidän tarpeitaan, tunteitaan, ajatuksiaan ja tekojaan kaihtelematta mutta ymmärtäen.
Kirjat
Essi Tammimaa: Paljain käsin. 346 sivua. Gummerus 2011.”Anni, Aila ja Soile. He tekivät lapset kaataakseen edellisten sukupolvien taakan meidän päällemme kuin likaveden, josta halusivat hankkiutua eroon.”
Repliikki on Soilen tyttären Varpu Vaaran, Essi Tammimaan (s. 1981) Paljain käsin -romaanin minäkertojan. Hän työskentelee vanhusten lähihoitajana, ja Tammimaan toinen romaani alkaakin hätkähdyttävällä kuvauksella sairaalan vanhusosaston arjesta.
Se on kuitenkin vain yksi tapahtumapaikoista. Romaanin keskushenkilöiksi nousevat Soile Vaaran kaikki kolme tytärtä: Varpun lisäksi työpaikkafirmansa projekteissa hääräävä Inari ja itseään taiteilijana toteuttava Virve.
Samalla kirjailija tarkentaa ”kolmen sisaren” taustaan, edellisten sukupolvien naisiin, joiden epäonni miessuhteissa näyttää väistämättä periytyvän ja predestinoivan Vaarankin sisarusten kohtalon.
Nuoreksi kirjailijaksi Tammimaa tunkeutuu taitavasti kaikenikäisten naistensa ihon alle ja kuvaa heidän tarpeitaan, tunteitaan, ajatuksiaan ja tekojaan kaihtelematta mutta ymmärtäen. Vaikka hänen naisensa käyttäytyvät sokeasti, jotkut jopa kylmästi, heillä on siihen syynsä. Heillä on ollut huono lähtö ja huonoja malleja.
Romaanissa käsitellään naisena ja tyttönä olemista niin monelta kannalta, että luulisi aiheiden solmuuntuvan tai käsittelyn pinnallistuvan. Mutta Tammimaan ote on luja ja läpi romaanin vakuuttava.
Jokaisella kohtauksella on tehtävänsä. Kaikki osaset liittyvät millilleen toisiinsa ja kokonaisuuteen, eivätkä tapahtumat siltikään vaikuta lasketuilta tahi epäuskottavilta.
Eivät silloinkaan, kun Tammimaan kertoja ottaa omaan tarinaansa vauhtia kohdun lämmöstä tai tarkkailee milloin kenenkin sukunsa naisen tekemisiä ja tajuntaa kuin Jumalan kaikki näkevä silmä.
Moinen uskaliaisuus muutoin varsin realistisessa romaanissa voisi koitua kohtalokkaaksi, mutta Tammimaan ratkaisut saavat niin hyvän tuen romaanin taiturillisesta kielestä, että ei hätää.
Tammimaa viljelee tuttuja sanoja tuoreissa yhteyksissä, kehittelee tekstiinsä kuvailevia uudissanoja ja havainnollistaa sanottavaansa vielä runsain vertauksin. Romaania on silti helppo lukea. Vain satunnaisesti kielellinen herkuttelu uhkaa menettää makunsa
.
Lajityypiltään Paljain käsin on sekä psykologinen että biologinen romaani. Kirjan naisten elämään ja psyykeen vaikuttavat ratkaisevasti sukupuolinen halu ja lisääntyminen.
Lapsia syntyy väärään aikaan, väärälle miehelle, liikaa tai ei lainkaan. Kun mies kyllästyy, hän eristäytyy, lyö tai lähtee. Äidit jäävät ja kestävät, kuka mitenkin. Pahinta on, jos äiti lähtee.
Verta romaanissa tihkuu ja valuu aivan konkreetisti, mutta veri on myös väkevä metafora.
Verisiteitä on mahdoton katkaista särkemättä ja särkymättä. Loppujen lopuksi amputoitukin perhe on jäsenilleen paras tuki ja turva.
Siinä on mielestäni Essi Tammimaan vaikuttavan romaanin perusväittämä.
Raija Hakala
