Rekikoira Nanok seikkaili erämaassa puoli vuotta.

Parikymmentä väsynyttä rekikoiraa makaa auton peräkärryyn rakennetuissa kuljetuskopeissaan iltamyöhällä huhtikuun kolmastoista päivä Sinetän ja Ylitornion välillä. Ollaan matkalla Murmanskista kotiin Norjan Femundiin. Autoa kuljettaa legendaarinen rekikoirakuski Ketil Reitan, joka päätti Murmanskiin valjakkonsa kanssa yli tuhannen kilometrin kilpailun Arctic Barents Racen.

Koirat nukkuvat kerällä kopeissaan, mutta kolmevuotiasta alaskanhuskyurosta Nanokia matkanteko jo pitkästyttää. Se iskee hampaansa kopinluukkuun ja alkaa nykertää sitä aikansa kuluksi.

Aikansa jyrsittyään sattuu jotain odottamatonta. Koirankopin luukku antaa periksi ja tipahtaa tielle. Nanok katselee avoimesta kopinreiästä villinä laukkaavaa maisemaa.

Auto hidastaa Raanujärven risteykseen ja melkein pysähtyy kääntyessään. Nanok päättelee jaloittelutauon alkaneen ja loikkaa kyydistä. Perään säntää koppikaveri alaskanhuskyuros Inuk. Koirat nousevat pöllämystyneinä tienpenkalta ja puistelevat lunta turkistaan. Nanokin pistävät silmät, toinen ruskea ja toinen jäänsininen, tuijottavat tielle.

Auto ei pysähtynytkään. Perävalot pakenevat, oma lauma menee menojaan. Mitä tapahtui? Eikö tämä ollutkaan taukopaikka?

Koirille tulee hätä. Ne kirmaavat ulisten auton perään. Odottakaa, odottakaa!

Hieman ennen Meltosjärven kylää koirat suuntaavat metsään. Ne kulkevat ympyrää, laukkaavat omia jälkiään edestakaisin. Ne hakevat toivottomina laumaansa maastossa, joka on niille aivan outoa, paikassa, joka on kaukana kotoa.

Seuraavana päivänä Meltosjärven entinen suntio Kalervo Pääkkö kävelee pääsiäiskirkosta kotia päin. Meltosjoen sillalla hän havahtuu järven takaa tulevaan surulliseen ääneen. Ääni kuuluu koiralle tai sudelle. Eläimet ulvovat sydäntä särkevästi. Nanok ja Inuk itkevät ikäväänsä.

Etsinnät alkavat

Reitan huomaa kauhukseen yöpaikassaan Ruotsin Övertorneålla, että yksi koirankoppi on tyhjä.

Hän soittaa hätääntyneenä kaverilleen Aki Holckille Sinettään. Reitan ja koirat poikkesivat aiemmin päivällä Holckilla, joka on itsekin menestynyt valjakkoajaja. Holckilla Reitanin koirat ulkoilutettiin ja kaikki olivat vielä tallella.

Holck päättelee nopeasti, että koirat voisivat olla lähellä Raanujärven risteystä. Se on ainoa paikka, jossa koira voisi hypätä ehjänä kyydistä.

Holck rientää etsimään koiria. Hän ajaa autolla seudun halki. Jäljet löytyvät, mutta koirista ei näy vilaustakaan. Holck levittää sanaa ja pyytää havaintoja. Neljäntenä päivänä soitetaan Loma-Vietoselta, että iso koira jolkottelee Vietosen jäällä. Lähiseudulla etsinnöissä ollut Holck ajaa paikalle, lainaa moottorikelkan ja lähtee perään.

Holck saavuttaa jäällä pakenevan koiran. Se on Inuk. Koira pyrkii karkuun loskassa, mutta Holck ei päästä sitä pois jäältä. Hän ajaa koiran ympärillä, kunnes Inuk luovuttaa ja istuu paikalleen.

Holck pysäyttää kelkan ja alkaa puhua Inukille koirien kielellä. Hän juttelee rauhassa, toistelee koiran nimeä. Koira alkaa luottaa. Se tulee pikku hiljaa lähemmäs ja lopulta syliin saakka. Inuk on turvassa.

Nanok villiintyy

Rannan liepeillä jolkotellut Nanok kuuntelee järven jäällä tapahtuvaa näytelmää korvat höröllään. Inuk lähtee vieraan ihmisen mukaan, joten nyt Nanok on aivan yksin.

Seuraavat viikot menevät kelkkoja paetessa. Poromies Esa Mettenranta ja Holck jäljittävät koiraa tuloksetta, mutta he eivät näe vilaustakaan koirasta.

Nanok ei väsy kelkan edessä, sillä se on kovemmassa kunnossa kuin mikään luonnon eläin. Eikä se luovuta, vaikka keväthanki repii jalat verille. Se on vetänyt koko talven rekeä jopa kaksisataa kilometriä päivässä, joten ilman painolastia sitä ei saavuta metsäisessä maastossa kukaan. Holck virittää loukunkin, mutta koira ei erehdy ansaan.

Nanok alkaa villiintyä, eikä luota enää ihmisiin. Nälkä pakottaa etsimään ruokaa. Se vierailee öisin pihojen komposteilla ja löytämillään haaskoilla.

Eräänä päivänä se huomaa kevätsoitimella olevan metsokatraan. Vaistot heräävät. Suuri valkoinen koira hyökkää ja pian koppelo sätkii nälkäisen koiran suussa.

Kelkkojen äänet hiipuvat lumien sulaessa. Nanok rauhoittuu, ikävä laantuu ja se sopeutuu elämään luonnossa. Se tappaa joutsenen ja muita eläimiä. Kesällä evästä on tarjolla entistä enemmän. Linnunpesät tyhjentyvät, myyristä tulee sopivia välipaloja. Nanok ei ole enää tavallinen koira. Se on villieläin, peto.

Reitan ja Holck antavat suru puserossa paikallisille luvan tappaa loistavan vetokoiran. Se on liian suuri uhka luonnolle ja poronvasoille. Villikoira ei kuulu luontoon.

Mutta Nanok katoaa kesäiseen metsään. Holck kuulee harvakseltaan Pessalompolon ja Meltosjärven kyläläisiltä havainnoista. Jopa Pellosta saakka tulee viestiä valkoisen koiran vierailusta.

Nanok tulee luo

Lokakuussa Malla Holck kertoo miehelleen nähneensä Pekkalan kaupalla Sinetässä valkoisen aran koiran, joka näytti aivan alaskanhuskylta. Holck ei usko vaimoaan. Mikä lie kyläkoira, tuumaa Holck.

Sinetänsalmessa asuva Kalevi Hirttiö lenkkeilee tapansa mukaan dreeverinarttu Siirin kanssa kotinsa lähipoluilla. Villikoira Nanok on seurannut asumametsänsä poikki kulkevaa kaksikkoa etäältä jo pitkään. Se tulee päivä päivältä lähemmäs Hirttiötä ja viehkeäntuoksuista Siiriä, muttei näyttäydy.

Hirttiö kuulee kyläläisiltä lokakuun alussa kotinsa liepeillä kuljeskelevasta villikoirasta. Hän lähtee metsään katsomaan, onko tieto totta. Ensilumi on juuri peittänyt maan ja Nanokin tekemät polut näkyvät selvästi.

Yhtäkkiä se on siinä. Nanok seisoo Hirttiön edessä muutaman metrin päässä ja tuijottaa. Silmät, toinen ruskea toinen jäänsininen, tarkkailevat heltiämättä miestä.

Pelko hiipii Hirttiön mieleen. Hän tietää koiran tarinan, se voi tuossa tilassa tehdä mitä vain. Hän hillitsee kuitenkin mielensä ja pysyy rauhallisena.

Mutta koira ei ole vihainen. Se tekee tuttavuutta, mutta ei tule lähemmäs. Hirttiö palailee hiljalleen kotiinsa ja soittaa Holckille, joka on ällikällä lyöty. Nanok on sittenkin hengissä!

Holck antaa ohjeiksi syöttää koiraa, kun se tulee näkyviin uudestaan. Holck vie itsekin ruokaa koiralle ja virittää loukun metsän laitaan. Nanok ei ota viritystä tosissaan. Se makoilee loukun vierellä kuin uhmatakseen pyytäjää.

Hirttiö jatkaa lenkkejään Siirin kanssa ja koira näyttäytyy joka päivä viikon ajan. Se kulkee perässä ja tulee aina vain lähemmäs. Lopulta se hakee koiranruokaa Hirttiön kädestä.

Kesä päättyy

Lokakuun kahdeksantena päivänä Hirttiö alkaa johdatella Nanokia kotiinsa päin. Hän puhuu mukavia, antaa koirannappuloita kädestä. Pihatiellä koira tekee tenän. Enää ei uskalla.

Hirttiö vie Siirin sisälle, menee pihalle ja jatkaa maanittelua. Hän heittelee ruokaa ja koira rohkaistuu jälleen.

Hirttiö menee koiranhäkkiin ja jatkaa lempeää puhumistaan. Hän istuu puoli tuntia, juttelee ja juttelee. Lopulta koira luottaa ja hyppää häkkiin. Hirttiö heittää nappuloita häkin nurkkaan. Koira lähtee hakemaan niitä ja Hirttiö livahtaa salamana häkin oven eteen.

Nanokin silmissä välähtää pelko ja viha. Se ymmärtää, että jotakin peruuttamatonta tapahtui. Nanokin villi kesä on ohi.

Juttu perustuu koiria jäljittäneen Aki Holckin kertomaan tapahtumien kulusta. Holckilla on kymmenien vuosien kokemus valjakkokoirista. Juttua varten on haastateltu myös Kalevi Hirttiötä ja Kalervo Pääkköä.