Päivitetty 23.10. 08:56, julkaistu 23.10. 08:51
Sarjakuva laajentaa reviiriään

- Jyrki Heikkisen kuvarunoja lukiessaan viis veisaa, kumpi on ollut ensin, kuva vai teksti, niin tasavertaisia ja toisiaan tukevia tai töniviä ne ovat.
Kirjat
Jyrki Heikkinen: Kiitosvirret + ylistyslaulut. Kuvarunoja 2006-2007. 142 s. Asema 2008.
Mika Lietzén: Elegia. Yksinäytöksinen uninäytelmä. 128 s. Asema 2008.
Mika Lietzén on turkulainen sarjakuvapiirtäjä, joka on palkittu useaan otteeseen Keminkin pohjoismaisissa sarjakuvakilpailuissa.
Jyrki Heikkinen on kemiläissyntyinen, nykyään Kuopiossa asuva sarjakuvantekijä, runoilija ja kuvataiteilija, jonka jälkeä olen viimeksi ihastellut Mäntän viimekesäisillä kuvataideviikoilla.
Kumpikin heistä on tänä syksynä julkaissut uuden teoksen. Nämä kirjat eivät sovi perinteiseen kirjallisuusluokitukseen.
Kuva ja runo
Heikkinen on itse nimennyt teoksensa Kiitosvirret + ylistyslaulut kuvarunoiksi. Sellaisiksi on kuitenkin totuttu sanomaan runoja, joissa kirjaimista, sanoista ja säkeistä rakennetaan jonkin esineen kuva. Tällaista runoa on tehty antiikin ajoista asti, ja mm. modernistisissa piireissä se oli suosittua.
Jyrki Heikkisen "kuvarunot" ovat muilla linjoilla. Kiitosvirsiä ja ylistyslauluja lukiessaan viis veisaa, kumpi on ollut ensin, kuva vai teksti, niin tasavertaisia ja toisiaan tukevia tai töniviä ne ovat.
Kirjassa on sivuja, jotka toimisivat myös pelkästään sanallisina, Heikkiselle ominaisena monia kielen ja mielen tasoja yhdistelevänä lyriikkana.
Yleensä sivut kuitenkin rakentuvat siten, että piirros sarjakuvallisine keinoineen on runossa niin oleellista materiaalia, että ilman sitä runon viritys pettäisi ja tulkinta olisi aivan toinen.
Heikkisen tekniikka tarjoaa uudenlaisen lukukokemuksen. Vaikka runoissa välillä puhuu tyypillinen runon minä – "minä lähdin kauas ja lähdin lähelle" – ,useimmiten sivulla on useampi puhuja ja paljon muutakin väkeä, eikä pelkästään ihmisiä.
Niinpä lukijana ei samastukaan vanhaan tapaan runon minään, vaan meihin. Lukija on yksi joukossa, yhteisessä menossa, jossa kuuluu monenlaisia ääniä.
Jyrki Heikkisen runoja on aina, olipa sisältö miten totinen ja pohtiva tahansa, leimannut leikkivä pidäkkeettömyys ja irtonaisuus, mutta uudessa kirjassa runot ovat mahdollisesti entistäkin riehakkaampia tai irrottelu on hervottoman kuvakerronnan myötä silmiinpistävämpi.
Kiitosvirret + ylistyslaulut on piristävää luettavaa. Silti se ei vaikuta vain mainiolta kokeilulta. Se on toisenlainen tapa yrittää ottaa selkoa arjen maailmoista, iloita ja ihmetellä. – Siispä iloitkaa ja ihmetelkää!
Teatteri ruutuun
Mika Lietzénin Elegia on määritelty sarjakuvamuotoiseksi näytelmäkäsikirjoitukseksi. Mielestäni kyse on teatteriesityksestä. Varsinainen käsikirjoitus parenteeseineen tarjotaan kirjan lopussa suomeksi ja englanniksi.
Aluksi voi hämmästellä kuvien minimalistisuutta. Esityksen edetessä ymmärtää, kuinka tarkoin kaikesta ylimääräisestä riisutut kuvat vastaavat näytelmän henkeä.
Tarina kerrotaan mustavalkoisina ruutuina vain muutamia sanoja sisältävin puhekuplin. Hahmoja, miestä ja naista, ympäröivän valokehän ulkopuoli jää pimeäksi. Ainoat merkitsevät esineet ovat penkki, huivi ja solmio. Keskiöön nousevat osaavasti piirretyt ilmeet, eleet ja liikkeet.
Alaotsikosta Uninäytelmä tulee mieleen August Strindberg. Toisaalta unenomaisuus ja irrationaalisuus herättävät muistumia myös Samuel Beckettin arvoituksellisista näytelmistä.
Kirjan motto on Edith Södergranilta (suom. Uuno Kailas): "Älä mene liian liki uniasi: / ne ovat valhe, niiden tulisi mennä - / ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."
Säkeet kertovat keskeisen Elegian sisällöstä ja muodosta. Tarina etenee niin taitavasti kuvitelmien ja toden rajoja häivyttäen ja sekoittaen, että lukijan-katsojan on mahdoton tietää varmasti, millaisella maaperällä milloinkin liikutaan.
Salaperäisyys ja yllätyksellisyys säilyvät avoimeen loppuun saakka, eikä kuitenkaan tunne kulkeneensa pimeässä. Elegian, surulaulun, laulajan mielentilat ja kokemukset ovat yhteisiä.
Tämän esityksen jälkeen haluaisin ehdottomasti nähdä Lietzénin hienovireisen uninäytelmän tulkinnan myös perinteisellä näyttämöllä.
Raija Hakala
AVAINSANAT: