Runo kuin elämää viiltävä puukko
- Heli Slungan runous voi tuoda mieleen muita pohjoisen sanankäyttäjiä: Timo K. Mukan, Rosa Liksomin, Maria Peuran jne. Silti Slunga on lyriikassaan täysin omillaan.
Kirjat
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne. 95 s. Minerva 2008.Heli Slunga: Varjomadonna. 88 s. Minerva 2009.Ei ole uusi ajatus, että runoilijuus syntyy yleensä ulkopuolisuudesta ja itsensä erilaiseksi kokemisesta. Väite todentuu hyvin tervolalaissyntyisen Heli Slungan runoudessa.Heli Slungan viimevuotinen esikoiskokoelma Jumala ei soita enää tänne ja tämänvuotinen toinen kirja Varjomadonna puhuvat molemmat erilaisuuden ja toiseuden kokemuksista.Slungan runojen puhuja ei ole kuitenkaan osaansa tyytyvä alistuja vaan verissä päin taistelija.Seis Tervola, tahdon ulos!
Esikoiskokoelma Jumala ei soita enää tänne lähtee liikkeelle paikan, ajan ja toimijan esittelyllä: Tervola, lukukauden päätösjumalanpalvelus, metsurin tytär. Luvassa on siis kesän valoa ja lämpöä, nuoruuden iloa ja vapautta? Väärin.Slungan Tervola on kesät talvet kylmä ja pimeä. Slungan esikoiskokoelma on, esikoiskirjailijoille usein tyypilliseen tapaan, raju tilinteko ja irtiotto kodista ja kotikylästä.Ahdasmielinen, saita ympäristö ja alituinen viallisuuden tunne siittävät uhmaa ja vihaa. Tuskassaan ja vapauden halussaan runon nuori puhuja heittäytyy kokeiluihin ja suhteisiin, joiden jäljiltä olo on entistä yksinäisempi.Epätoivoisia seksisuhteita kertaavia runoja on kokoelmassa turhankin paljon, mutta parhaimmillaan Slunga kirjoittaa lihaansa tarjoavasta nuoresta puhujastaan teräväkielisen oman tilansa ja ympäristönsä havainnoijan.Runoilija ei säästele sanoja eikä tunteita eritellessään puhujansa vaikeaa äitisuhdetta, lyöntejä ja nöyryytyksiä ja alituista sivurooliaan seksin maailmassa.Mutta rajuudestaan huolimatta Slungan runot ovat rytmisesti kontrollissa ja kieleltään iskussa. Niitä on pakko pysähtyä kuuntelemaan, ja niille on vaikea sanoa vastaan, ja onnistuneimmillaan niissä on samaa intohimoa kuin kansanrunon Jos mun tuttuni tulisi verenkarvaisissa säkeissä:"Punon sinulle vihkisormuksen jouhistani / sinä teet minulle huomenlahjaksi / kaulakorun vihollisteni hampaista / kun kuolet, käytän pääkalloasi / kahvikuppina / sääriluullasi hämmennän / lapsille / aamupuuron".Nainen, paikka!
Jo esikoisteoksen loppupuolen runot antavat aavistaa uuden kokoelman suuntaa. Varjomadonnassa seilataan selvästi väljemmille vesille.Vaikka aiheissa on paljon samaa, näkökulma on objektiivisempi. Runoissa voidaan asettua myös miehen nahkoihin ja katsella parisuhteen ongelmia molempien osapuolten näkökulmasta. Isäkin saa nyt omat runonsa.Toki edelleen, kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, pääosassa ovat naiset.Puhujan yksityisyyden ja erillisyyden murtuessa runoista alkaa kuoriutua huoli naisen osasta yleensä. Samastuminen suvun vahvoihin naisiin auttaa ymmärtämään myös äitiä. Hän on kova mutta elämän sellaiseksi runnoma, "karkeista vehnäjauhoista ja suolavedestä leivottu".Kun runoissa puhutaan naissuvusta yli veri- ja kansallisuussiteiden, säkeisiin tulee kapinaan lietsojan vimmaa. Niin kauan kuin lakeja säätävät ja vartioivat harvenevahiuksiset miehet, "paina pääsi, nainen, / sinun osasi on vinksahtaneen / kylkiluun, jalkojenpesijän osa, / ristin juurella itkevän äidin".Kuljen missä kuljen
Heli Slungan runous voi tuoda mieleen muita pohjoisen sanankäyttäjiä: Timo K. Mukan, Rosa Liksomin, Maria Peuran jne. Silti Slunga on lyriikassaan täysin omillaan.Lyriikan traditio on hallussa, mutta viitteitä muuhun kirjallisuuteen, Raamattuunkin, on vähän. Vain yhdellä runoista on selvä osoite: Sylvia Plathille.Taistelijakin väsyy, murtuu ja masentuu. "En pärjää täällä / on liikaa." Eikä tilannetta tee yhtään helpommaksi, että yhteiskunta määrää jäsenilleen tarkat kelpoisuusstandardit.Varjomadonnan runoista kajahtaa tämän tästä voimakas yhteiskuntakritiikki, taloudellisessa ja henkisessä niukkuudessa ja tiukkuudessa kasvaneiden ja kasvatettujen ääni. Silti Heli Slungan lyriikka on mielestäni väkevimmillään nimenomaan naista kuvatessaan.Erinomaiseksi esimerkiksi käy kokoelman loppupuolen runo, jossa vuosituhansien jälkeen vihdoinkin joku helläkätinen kaivaa maasta naisen jäännöksiä ja löytää "vuoristoradan hurmaavan, / tarkoituksettoman mekaniikan, / rikkinäiseksi ajetun."Runo päättyy komeaan kiteytykseen: "Homo sapiens sapiens, vieläpä narttu. / Jumalan leikkikaluista viallisin."Raija HakalaAVAINSANAT:
