Joulurauhaa etsimässä
Elämme joulun odotuksen aikaa. Ja minkälaisen odotuksen! Töissä yliopistolla pitäisi ehtiä viimeistellä englanninkielinen artikkeli kielentarkastukseen. Muutama opiskelijan essee odottaa arviointia. Projekteihin tulee kirjata työajat ja hoitaa muutkin vuodenvaihteeseen liittyvät talousasiat yhdessä taloushallinnon kanssa. Lahjojen hankkiminen on mukavaa puuhaa, mutta lapsettomana täti-ihmisenä tavaratalon tietokonepeliosastolla seison kuin Ö allakan laidassa - enkä näytä olevan ainoa neuvoton aikuinen. Kotona pitää tehdä ainakin perussiivous ja kyllähän joulupöytään täytyy kokeilla uutta porkkanalaatikkoreseptiä. Pakastekinkku odottaa parvekelaatikossa paistamista ja herkkuja olisi hyvä leipoa ainakin vähän joulupyhien varalle.
Odottamista ei taida kukaan merkitä allakkaan. Odottamiselle ei siis varata aikaa. Sinänsä harmi, sillä odotushuoneita tutkinut Laura Potter on havainnut, että odottaminen on tänä päivänä oikeastaan luksusta. Hän oletti kohtaavansa odotushuoneissa kärsimättömiä, tyytymättömiä ja pidätetystä hermostuneisuudesta punehtuneita ihmisiä, jotka jatkuvasti vilkuilevat kelloaan ja kännykkänsä viestejä ja puheluja. Toisin oli. Minne tahansa hän meni, odotushuoneessa vallitsi rauhallinen ja miellyttävä tunnelma, hetki jolloin aika tuntui pysähtyneen. Yliopistolla tällaisia rauhanhetkiä ovat tentinvalvonnat: puhelin ei voi piristä, tietokonetta ei voi käyttää, joten aikaa on vain lueskeluun tai ajatteluun. Ja siinähän tajunta tosiaankin virtaa eli mietittyä tulevat niin työasiat kuin omat henkilökohtaisetkin kysymykset. Tentin valvonnasta tulee usein oikein hyvillä mielin pois, koska asiat ovat löytäneet omat paikkansa.
Potterin tutkimus saa taas miettimään tätä kiireen sanelemaa aikaa, jota elämme. Kauppojen ruokahyllyt ovat oiva esimerkki ajan hengestä: enää ei ole aikaa odottaa riisin kypsymistä, joten niitäkin myydään annoksittain pusseissa parin minuutin pikavalmistamista varten. Valmiita ruoka-annoksia on hyllymetreittäin ja nuudeleita löytyy kaikkeen makuun, vaikka ne ainakin minun suussani maistuvat aina samalta.
Kun kiireessä ostetaan lahjoja tietämättä, mitä toinen oikeasti haluaa, tulee ostettua kaiken varalta kalliimpia tavaroita. Raha toimii lahjan arvon mittana. Georg Simmelin mukaan tavaran arvo syntyy siitä, mitä muita arvoja, tärkeitä asioita, sen hankkimiseksi on käytetty. Silloin raha ei välttämättä olekaan enää se harvinaisin vaihtoarvo, vaan tärkeämmäksi voi tulla aika: kuinka kauan lahjan antaja on käyttänyt omaa kallista aikaansa lahjan hankkimiseen. Niinpä itse tehty joululahja voikin olla saajalle kaikkein tärkein: se kertoo, että lahjan antaja on käyttänyt aikaansa tehdäkseen juuri sen lahjan ja juuri hänelle.
Tänä vuonna joulupukin konttiin menee vain yksi itse tehty lahja: käsityökoulu Peukussa keskinkertaisilla taidoilla, hikipäässä ja väliin melkein epätoivoisena vötöstetty esine, joka on kaukana täydellisestä. Se lahja on kuitenkin kaikkein mukavinta antaa, sillä sainpahan kuitenkin tehtyä valmiiksi. Odotan vain aviomiehen ilmettä, kun hän jouluaattona käärii sen paketista.
Ensi vuonna itse tehtyjä lahjoja on luvassa kyllä enemmän. Käsityökoulu on opettanut ainakin minulle sen, että onni löytyy käsin tekemällä: tervatonttuja tehdessä tai villaa huovuttaessa ei voi olla hoppu - työhön täytyy paneutua kaikessa rauhassa. Onhan se jo tutkittukin, että neulominen, tai lappilaisittain kutominen, on yhtä rentouttavaa kuin nukkuminen. Käsityö kehittää myös keskittymistaitoja, antaa tunteen ajankäytön hyödyllisyydestä ja vahvistaa itsetuntemusta.
Varmaan arvaattekin, että kiireinen joulun odottaminen taittuu joulupyhinä siihen, että pengon puikot esiin ja alan vanttuiden tekoon. Siinä tulee puhallettua tämän vuoden kiireet pois mielestä ja asiat ovat taas oikeilla paikoillaan - ainakin ensi vuoteen saakka.
